Viikko sen jälkeen kun muutin asumaan veljeni Edwinin luokse, taloni sulkemisen takia, sain viimein kaikki puretuksi. Edwin piti muutostani, koska emme olleet nähneet toisiamme 10 vuoteen, joten minäkin olin innoissani. Nukahdin pian purkaamisen jälkeen. Kuulin noin 1 yöllä kahina ääniä ulkopuolelta. Luulin että se oli pesukarhu, joten en sen enempään ajatellut asiaa ja nukahdin uudelleen. Mainitsin siitä seuraavana aamulla Edwinille ja hänkin arveli sen olevan pesukarhu.
Seuraavana ilta minä uskoin kuulleeni huoneeni ikkunan aukenevan ja sitten äänekkään tömäyksen, ihan kuin joku tai jokin olisi tullut huoneeseeni. Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään tai mitään. Seuraavana aamuna Edwin pudotti kahvilasinsa heti nähdessään minut. Hän veti minut peilin eteen ja minä katsoin itseäni. Poskessani oli pitkä haava.
Sairaalaan menemisen jälkeen lääkärini kertoi minun mahdollisesti kävelleen unissani. Mutta sitten
hän näytti jotakin, mikä sai ihoni kananlihalle. Hän nosti paitani paljastaen pitkän viillon munuaisteni kohdalta. Tuijotin lääkäriä silmät suurina. "Sinä jotenkin menetit vasemman munuaisen viimeyönä. Me emme tiedä miten. Olen pahoillani, Mitch." lääkäri sanoi.
Seuraava yö kävi merkittävä tapaus. Keskiyöllä heräsin nähdääkseni jotain kauhistuttavaa. Olin kasvotusten tummaan huppariin pukeutuneen olennon kanssa, jolla oli tummansininen naamio ilman nenää tai suuta. Asia, mikä pelotti minua eniten, oli, ettei sillä ollut silmiä. Ne olivat vain tyhjiä mustia aukkoja. Niistä valui jotain mustaa ainetta. Tartuin kameraani yöpöydältä ja otin kuvan. Kuvan otettuani hyökkäsi päälleni ja alkoi kynsiä rintaani päästääkseen keuhkoihin asti. Lopetin sen potkaisemalla sitä kasvoihin. Juostuani huoneen toiselle puolelle, tartuin lompakkooni. Tarvitsisin rahaa. Juoksin ulos veljeni talosta. Pääsin lopulta metsään ja kompastuin kiveen.
Vajosin tajuttomuuteen ja heräsin sairaalassa. Lääkärini tuli huoneeseen. Hän oli sama, kuka oli hoitanut minua aiemmin. "Minulla on hyviä ja huonoja uutisia sinulle, Mitch" lääkäri aloitti. "Hyvä uutinen on se, että sinulla on vain pieniä vammoja ja vanhempasi ovat tulossa hakemaan sinut.". Minä huokaisin helpotuksesta. "Huono uutinen on, että veljesi tappoi... jokin. Anteeksi.".
Vanhempani veivät minut takaisin Edwinin taloon perimään hänen omaisuutensa. Saavuttuani huoneeseeni, minä säikähdin, mutta pysyin rauhallisena. Otin rikki menneen kameran. Käytävällä, joka johtaa minun huoneeseeni, näin Edwinin ruumiin vieressä jotain pientä. Otin sen käteeni ja juoksin vanhempieni autoon, enkä maininnut mitään ruumiista. Katsoin mitä olin ottanut mukaan ja melkein oksensin. Se oli minun puoliksi syöty munuaiseni, joka oli täynnä sitä mustaa ainetta.
Eyeless Jack on teini-ikäinen mustaan tai tumman harmaaseen pukeutunut poika, joka pitää sinistä maskia. Eyeless Jackilla on silmien tilalla vain mustat aukot ja ne vuotavat ikuisesti mustaa ja tahmeaa verta. Eyeless Jack ei yleensä tapa, vaan varastaa jonkin elimen veitsellä ja jättää sitten uhrin rauhaan, jolloin uhri todennäköisesti vuotaa kuiviin.
Tarina: (huom. saattaa sisältää vanhemmille tarkoitettua sisältöä)
Eyless Jack oli 13 vuotias poika. Hän asui yhdessä äidinsä ja veljensä kanssa. He olivat häätäneet isän muutamia vuosia sitten pois hänen väkivaltaisuuden vuoksi, joten yhtenä elättäjänä, Jackin äidillä oli vaikeaa. He kuitenkin selvisivät iloisina vuosi vuodelta.
Jack täytti 14 ja hänen isoveljensä lähti kuukausi sen jälkeen armeijaan. Jack ikävöi veljeään, mutta sopeutui elämään äidinsä kanssa kaksistaan. N. kuukausi veljen lähdettyä, Jackin mummo sairastui vakavasti keuhkokuumeeseen. Asia pidettiin salassa Jackilta. Hänen äidinsä mielestä ei olisi hyvä antaa Jackille muita huolenaiheita. Jackia kuitenkin huolestutti äidin useat itkukohtaukset. Myöhemmin samana vuonna Jackin äiti viimeinkin kuoli. Se oli kova kolaus koko perheelle. Varsinkin Jackille. Hän ei ollut koskaan menettänyt ketään sukulaisistaa, jos hänen isänsä lähtöä ei lasketa. Mummon kuoltua hiedän talonsa näytti paljon synkemmältä, sillä yleensä talossa tuoksui aina mummin leipomille ihanille pikkuleiville, jotka hän toi mukanansa viikonloppuisin. Jackin äidin oli hyvin vaikeaa keskittyä elämiseen. Hän oli niin masentunut, ettei joskus muistanut syödäkään. Myös Jack eli raskasta aikaa. Hänen äitinsä masennus sai hänet unohtamaan omat murheensa. Hän huolestui äidistään entisestään, kun hän kerran löysi tämän itkemässä istualleen suihkussa suihku yhä valuttaen vettä tämän päälleen. Hän rakasti äitiänsä enemmän kuin mitään koko maailmassa.
Puolen vuoden päästä isöäidin kuolemasta Jackin äiti alkoi sopeutua takaisin elämään. Joskus silloin tällöin hän näki äidinsä katseessa surun, kun hän katseli mummin valokuvaa. Muuten elämä alkoi taas sujua. Oli, kuin pahin olisi mennyt ohi. Yhtenä päivänä talon oveen koputettiin. Jack ilmoitti äidilleen ja juoksi uteliaisuudestaan keittiön ikkunan luo ja tiiraili koputtajaa. Oven takana odotti hyvin varakkaan näköinen mies. Hänellä oli hieno puku ja musta salkku sylissään. Hän näytti hyvin vakavalta ajatuksissaan. Jack käänsi katseensa kuullessaan äidinsä reippaat askeleet, jotka laskeutuivat rappusia. Hänen sisälleen tulvahti ilo nähdessään hänen äidinsä hymyilevän. Hän käski Jackin laittamaan kahvia valmiiksi ja meni avaamaan oven. Hän toivotti iloisesti miehen sisälle ja kutsui hänet olohuoneeseen. Jack vilkuili olkansa yli heitä ja odotti malttamattomasti kahvin valmistumista, jotta pääsisi kuulemaan mitä tulijalla oli asiaa. Kun kahvi oli vihdoin valmista, hän kaatoi sitä kahteen kuppiin ja vei niitä reippaasti olohuoneeseen. Kun hän kohotti katseensa, hänen mieltään painoi huoli, kun hän näki äidinsä järkyttyneet kasvot. Mies kohotti katseensa Jackia kohti ja lopetti lauseensa kesken. Liian myöhään. Jack oli kuullut miehen asian. Hän oli vähällä pudottaa kahvimukit käsistään. Jackin rakas isoveli kaatui armeijassa.
Jackin äidin tapa elää muuttui arvaamattomaksi. Jack yllätti hänet useasti itkemästä omassa huoneessaan. Kerran hän säikähti, kun hän kerran kuuli astian särkyvän. Hän juoksi keittiöön ja näki äidinsä heittävän tuskissaan isoäidin astioita lattialle. Jack järkyttyi entisestään nähdessään äidin tarttuvan isoveljen lempi mukiin. Hän kohotti sen, mutta ennen kuin hän heitti sen lattialle, hänen jalkansa pettivät ja hän liukui hiljalleen seinää vasten istumaan sirpaleiden keskelle. Suru oli liian vahva. Hän puristi mukin rintaansa vasten ja vaikeroi hiljaa. Jack ei epäröinyt vaan meni äidin luo sirpaleiden keskelle. He surivat sylikkäin. Jackin äidin kyyneleet valuivat Jackin poskille ja se sai hänet miettimään, miksi ei itse itkenyt, vaikka suri yhtä kovasti.
Jackin elämä muuttui entisestään. Kodissa ei enään loistanut se hivenen toivo, mitä kuukausi sitten oli loistanut. Nyt talossa tuntui vain kylmyys. Jackin piti jatkuvasti huolehtia äidistään. Äiti ei kyennyt enään käydä töissä, mutta se ei ollut ongelma, sillä he saivat armeijalta apurahoja. Jackin äiti oli kuin menettänyt elämänhalunsa. Hän ei edes syönyt, ellei Jack olisi laittanut ruokaa ja vaatinut häntä syömään kovasti. Sitten yhtenä iltana, heidän oveen koputettiin uudestaan, tällä kertaa kiihkeemmin. Jack ja hänen äidinsä istuivat yhdessä istuivat yhdessä hiljaa kun he kuulivat koputuksen. Jack nousi hiljaa ylös, antoi suukon äidinsä poskelle ja laahusti ovelle avaamaan sen. Avattuaan oven hän hämmästyi kovasti. Koputtaja oli se mies, jonka kasvot olivat kuin poltetut hänen mieleensä. Se oli Jackin isä. Jackin isän kasvot vääntyivät leveään ivalliseen hymyyn. Jackin kasvot sen sijaan muuttuivat kauhistuneiksi. Ennen kuin Jack ehti sanoa, tai tehdä mitään, Jackin isä sanoi:
"Missäs äitisi on, pikku ipana?" Jack haistoi hänen hengityksessä alkoholin voimakkaan hajun.
"Hän ei ole kotona." Jack sanoi varovasti. Isä katsoi häneen epäilevästi. Sitten hän töksäytti:
"Päästä minut sisään."
Jack esti, mutta hänen isänsä tönäisi hänet edestään.
"Pois tieltä minä sanoin!" Hän asteli olohuoneeseen ja Jack kohottautui nopeasti ylös, kuin haluaisi estää äitiä näkemästä isää, mutta se oli jo myöhäistä.
"Tulin tapaamaan, miks et oo keittämäs mulle kahvia, nainen?" Hän sanoi kova-äänisesti sohvalla istuvalle Jackin äidille. Äidin pää kääntyi ääneen suuntaan äänen tunnistaen ja nähtyään miehen, hän näytti kuin salaman iskun saaneelta.
"Minä kysyin jotain!" Isä sanoi malttamattomana. Hän aikoi mennä äidin luo, mutta pysähtyi kesken askeleen, kun äiti nousi ylös nopeasti.
"Mitä sinä täällä teet?" Hän kysyi varoittavaan sävyyn.
"Eikö mies saa kotiinsa tulla?" Mies kysyi ja hekotti juopuneesti.
"Tämä EI ole enään kotisi." Äiti sanoi kireällä äänellä. Mies lopetti nauramisen. Jack katsoi pelokkaasti mitä seuraavaksi tapahtuisi.
"Ai niin, sinä häädit minut..." Isä sanoi, kuin muistellen. "Nainen! Miten sinä saatoit häätää minut omasta kodistani!" Hän huusi ja tarttui yllättäen Jackin äitiin, ja veti hänet toiselle puolelle sohvaa. Jack kirkui äitiänsä. Hän juoksi isänsä luo, ja löi häntä selkään niin kovaa ja monta kertaa kuin pystyi. Se ei satuttanut miestä, mutta sai tämän huomaamaan pojan.
"Mitä sinä yrität, mukula?!" Hän huusi nauraen. "Ala vetää siitä!" Hän huusi ja löi Jackia niin, että Jack paiskaitui päin rappusia. Hän löi päänsä ja hänen silmänsä sumentuivat. Hän kuuli isän sanovan jotain äidille, joka oli yhä lattialla isän otteessa.
"Missä se toinen poika on? Se vanhempi?" Hän kysyi mumisten äidiltä. Äiti rimpuili isän otteessa. "Vastaa!" Isä sanoi ja löi häntä.
"Hän kuoli... Olen pahoillani." Hän sanoi ja hänen silmänsä kostuivat. Isän silmät muutuivat viiruiksi vihasta ja epäilyksestä.
"Valehtelet! Kuinka saatat valehdella! Kuinka sinä... Saatoit häätää minut!" Se oli viimeinen tippa. Mies antoi periksi raivolleen. Hän paiskasi äidin maahan ja alkoi lyödä häntä. Jackin silmät selvenivät, kun hän kuuli äitinsä kirkaisevan. Hän katsoi kauhistuneena, kun hänen isänsä löi äitiä nyrkeillä selkään tämän olevan maassa. Hän halusi nousta, mennä auttamaan äitiä, mutta hän oli jäykistynyt paikalleen ja hänen päähänsä sattui. Jackin isä löi juopuneenakin kovaa, mutta hän alkoi olla niin raivostuneesta kiihottunut, että hän pysyi vaivalla pystyssä. Sitten hän lopetti, huohotti vähään aikaan ja alkoi avata vyötään. Jack katsoi pelosta sekaisin, kuinka hänen äitinsä tukahdutti tuskansa.
Seuraavana päivänä Jackin isä oli häipynyt. Radiosta oli tullut uutinen tänään aamulla auton alle jääneestä juopuneesta miehestä, mutta Jack sulki radion. Hän tiesi, että isä oli tehnyt nyt jotain kaikkia niitä lyömisiä pahemman asian, asian joka satutti hänen äitiänsä henkisesti enemmän. Hän varoi puhumasta eilisestä, mutta ei voinut olla hiljaa, kun hänen äitinsä joi kahvia aamupöydässä kädet vapisten.
"Äiti oletko kunnossa?"
Tottakai hänen äitinsä ei ollut kunnossa, jotain han se oli. Hänen äitinsä kohotti katseensa ja katsoi Jackia pitkään ja surullisesti. Sitten, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, hän huudahti:
"Jack sinuun sattui!" Jack hätkähti kysymyksestä. Kuin muistutuksesta, hänen päähänsä alkoi sattua.
"Kyllä, mutta ihan vähäsen vain..." Jack valehteli. Hänen äidinsä ei uskonut, vaan siirtyi heti Jackin taakse tutkimaan Jackin päätä. Osuessaan pään takaosaan Jack parahti. Iho oli rikkoontunut kolahduksesta hieman, mutta naarmu oli jo parantumassa ja veren vuoto oli lakannut. Pää oli kuitenkin kuivuneesta verestä kuiva ja takaraivoon jäisi iso kuhmu pitkäksikin aikaan.
"Tule", äiti sanoi Jackille, ja Jack jättäytyi kokonaan äidin hoidettavaksi, kun äiti nyt halusi niin. Hänen äidinsä puhdisti kuivuneen veren, sivelteli siihen alkoholia ja laittoi lopuksi sen siteeseen loppupäiväksi. Illan tultua hän otti Jackin siteen pois ja halusi välttämättä peitellä Jackin. Jack katsoi silmät rakkaudesta ja huolesta täynnä äidinsä surusta vakavia kasvoja ennen kun hänen äidinsä kumartui antamaan suukon ja sammutti valot. Jack ei ollut huomannut kuinka väsynyt oli ollut. Eilen traagisen yön takia hän oli nukkunut vain sekavassa horteessa, muttei ollut saanut levättyä. Tänäkään yönä hän ei saanut nukkua rauhassa. Vaikka hän nukahti heti, hän näki hirveitä painajaisia isästään lyömässä äitiä.
Hänen unensa päättyi siihen, kuinka hänen isänsä heitti hänet rappusia vasten ja hän heräsi samaan aikaan kovaan pamaukseen. Jack hätkähti nousten istualleen. Hän oli yön hikoilusta märkä ja mietti painajaistaan. Sitten hän mietti oliko pamaus peräisin hänen unesta. Hän mietti sitä yhä uudelleen, vaikkei pystynyt päättelemäänkä mitään vastausta vasta heränneenä. Sitten hänen silmänsä levisivät kauhusta ammolleen ja niistä kuvastui myös epäuskoisuus. Hän hyppäsi sängystään ylös. Hän tiesi, että hänen äidinsä yöpöydän laatikossa oli ase varkaita varten. Hän juoksi äidinsä makuuhuoneeseen niin nopeasti kuin pystyi, peläten pahinta. Hän pysähtyi oven eteen ja avasi oven hätääntyneenä nopeasti. Äidin parisänky oli tyhjä, mutta hänen yöpöytänsä laatikko oli auki. Hän ei jäänyt edes katsomaan vaan kiersi sängyn toiselle puolelle ja oli horjahtaa sekavista tunteista. Valtava suru, pelko ja epäuskoisuus pamahtivat kuin salamana Jackin tajuntaan. Lattia oli täynnä verta, sitä oli roiskunut jopa seinälle ja hänen äidinsä makasi kuolleeva maassa, pieni käsiase yhä suussa ja takaraivo tuhoutuneena. Jack horjahti polvilleen ja katsoi äidinsä ruumista. Hänen äidinsä oli ollut hänelle kaikein rakkain. Hän olisi ilman muuta antanut jopa elämänsä hänen vuokseen. Mutta nyt hän ei enään voinut. Oli liian myöhästä. Hänen pahin pelkonsa oli toteutunut ja suru valtasi hänet kokonaan. Hän istui siinä polvilteen monta tuntia mieli tyhjänä katsoen äidinsä kuollutta ruumista. Hän ajatteli äidin kuoleman olevan hänen syytä. Hän ei tiennyt miksi se olisi ollut hänen syytään, mutta hän syytti kuitenkin itseään. Hänen olisi pitänyt tehdä jotain estääkseen häntä. Hänen isoäiti tai isoveli olisivat osanneet estää häntä. Ehkä hänen olisi pitänyt kuolla. Sitten äiti olisi ehkä elossa. Nämä ajatukset vilisivät Jackin tyhjässä mielessä. Lopulta hän ei enään kestänyt ajatella. Hän halusi surra, saada lohdutusta ja itkeä. Miksi hän ei itkenyt? Hän ei itkenyt rakkaan isoäidin tai veljensä kuoltua. Ei edes silloin, kun hänen isänsä pahoinpiteli hänen äitiänsä. Hän halusi itkeä. Hänen piti itkeä. Hänen surunsa oli niin kova, ettei hän kestäisi, jos ei saisi itkeä itsensä tyhjäksi. Mutta hän ei itkenyt. Hänen silmiinsä koski, mutta ne olivat kuivat. Hän istui siinä verilätäkössä koko loppupäivän... itkemättä.
Vasta illan tullessa Jack nousi pystyalleen. Hänen polviaan pakotti liiasta istumisesta ja hänen jalkansa olivat puutuneet, mutta hän ei välittänyt. Hänen vatsansa kiljui nälästä ja hänen kurkkuaan kuivasi, mutta hän ei välittänyt. Hänen vaatteensa olivat läpimärät verestä, mutta hän ei välittänyt. Hänellä ei ollut enään mitään mistä välittää elämässä. Kaikki oli mennyttä. Hän tiesi mitä oli tehtävä.
Jack kumartui ruumiin ylle ja antoi suukon äidinsä ruumiin poskelle, Sitten hän otti aseen katsoi sisälle. Jäljellä oli vielä yksi luoti ja hän tiesi mihin hän sen käyttäisi. Hän kohotti aseen suulleen ja toivoi vielä että itkisi. Hän puristi silmänsä kiinni niin kovaa että niihin sattui, muttei saanut kyynneltäkään. Sitten hän katsoi äidinsä ruumista ja sanoi:
"Tavataan toisella puolen" Ja hän painoi laukaisimesta. Maailma niin sanotusti kuin pysähtyi. Valo ja Pimeys tastelivat tahdostaan.
17 vuotias poika avasi silmänsä. Hänen silmiänsä koski. Hän kohotti kätensä ja pyyhki kyyneleen. Se oli kuin mustaa verta, mutta hän ei tuntunut oudostavan sitä, vaan mietti miksi itki. Hän ei tiennyt kuka oli, missä oli ja miksi itki siinä. Hän katsoi ympärilleen ja tajusi että hän näki, vaikkei nähnyt mitään. Hän ei nähnyt, mutta tiesi ja näki kuitenkin. Hän oli huoneessa. Paikka oli ollut hylättynä varmaan muutaman kuukauden. Hän käveli tyhjästä huoneesta ulos ja käveli rappuset alas. Alakerrassa oli muutamia hylättyjä isoja huonekaluja, mutta muuten sekin oli tyhjä. Hänellä oli oudon surullinen olo, eikä hän voinut lopettaa kyynelten virtausta. Hän nousi rappuset uudelleen, mutta meni kuin vaistomaisesti eri huoneeseen. Sekin huone oli tyhjä, lukuunottamatta yhtä pientä laatikkoa huoneen nurkassa. Hän meni uteliaisuudestaan sen luo. Laatikon kannessa luki 'Jackin aarteet'. Hän avasi sen. Siellä oli muutamia leluja ja kiviä. Hän nosti ne yksitellen ulos. Laatikon pohjalla oli sininen, yksinkertainen naamio. Hän otti sen käteesä ja näki välähdyksenä sarjan tapahtumia. Hän näki pihan, jossa oli musiikkia ja muutamia leikkiviä naamioituneita lapsia. Hän itse istui pöydän ääressä sisällä. Sitten hänen vieressään oleva isompi poika huusi lapsille ja lapset juoksivat innoissaan pöydän äärelle. Hän kääntyi ja näki vanhan naisen istumassa sohvalla muiden lasten tuomien lelu lahjojen vieressä. Hän käänsi katseensa takaisin pöydän äreen. Pöytä oli kovin köyhästi katettu. Hän kohotti katseensa kun lapset alkoivat laulaa. Laulun lopetettua hän puhalsi 12 kynttilää sammuksiin. Hän kohotti katseensa ja näki maailman rakkaimman ihmisen ikinä. Naisen iloiset kasvot hymyilivät hänelle ja nainen antoi lahjan. Se oli ensimmäinen lahja, jonka hän sai perheeltään köyhyyden vuoksi, mutta häädettyään isän, äidillä oli ollut varaa. Hän repi lahjapaperin ja hänen silmänsä suurentuivat ilosta, kun hän näki sinisen naamion, hän kääntyi katsomaan kiitollisena naista. Tämän sarjan tapahtumia poika näki sekunnin murto-osaassa. Sen jälkeen hän katsoi yhä sinistä naamiota ja muisti sen omakseen. Hän käänsi kannen takaisin ja luki tekstin uudelleen. Hänen nimensä oli Jack. Hänen vatsansa kipristyi huolesta, kun hän ajatteli, että hänen pitäisi muistaa jotakin, muistaa kaiken, mutta hän ei muistanut. Hän avasi taas laatikon ja katsoi laatikon pohjalle jäänyttä pientä piirrustusta. Se oli kuin kuusivuotiaan piirtämä, mutta hän jotenkin tiesi että kuvan henkilöt olivat se nuori mies ja... se nainen, jonka kasvot olivat tulvillaan ilosta ja rakkaudesta. Kuvan keskellä, oli ilmeisesti hän. Hän työsi sen taskuunsa ja nousi naamion yhä kadessään. Hänen oli pakko saada selville keitä he olivat, kuka hän oli, missä he olivat nyt ja mitä oli tapahtunut. Jos hän ei löytäisi heitä, hän kokoaisi heidät pala palalta, piirrustus apuna. Hä käveli alakertaan, Katsoi ikkunoiden heijastuksesta tummia vaatteitaan ja kasvojaan. Hänen hiukset olivat ruskeat ja hänen hupparinsa tumman harmaa, samoin kuin hänen farkkunsa. Mutta hänen kasvot olivat kuin vääristyneet suruun ja ne olivat puoliksi vereslihalla. Hän ei kavahtanutkaan, ihan kuin ei tajuaisi sen olevan outoa, tai jotain muuta. Hän otti keittiön laatikosta veitsen.. Hän taittoi piirrustuksen ja aukaisi ulko-oven. Hän laittoi naamion päälleen ja astui ulos.
Joka kerta, kun hän näki vastaan kävelevän miehen, hänen sisällään leiskui viha mutta samaan aikaan hän tunsi myös surua. Naisen nähdessään hänen sisällään myllersivät erilaiset tunteet. Hän tunsi silloin äärettömän suurta surua, muistamisen tarvetta ja... rakkautta. Aina, kun hän tunsi jotain jostain ihmisestä, hän silposi hänestä palan ja kokosi muistiaan... perhettään.
EJ
Jack on creepypasta perheessä aina hiljainen ja ujo, omissa oloissaan viihtyvä poika.
Hänen lähin suhteensa on hänen ns. paras ystävä ja lemmikki the Seed Eater.
Hyvin suomennettu! Kiitos että laitoit tämän suomeksi!
VastaaPoista