Kauhutarinoita

Tyttö tuli suoraan kotiin koulun jälkeen.

Hän oli sopinut kaverinsa kanssa tapaavansa huomenna

tytön kodissaan. Tyttö oli nyt hyvin innoissaan ja alkoi laittaa

huonettaansa hyvään kuntoon. Mutta kun hän alkoi järjestää

työ pöytänsä tavaroita, hän huomasi työ pöydän oikeassa

kulmassa punaisella tussilla kirjoitetun tekstin.

Siinä luki: Älä avaa huoneesi vaatekomeroa

Tyttö kummaksui sitä ja arveli sen olevan pikkusisariensa

pilaa, mutta ei silti uskaltanyt avata vaatekomeroansa.

Seuraavana päivänä tyttö heräsi iloisena

muistaen, että tapaisi tänään ystävänsä, mutta unohtaen

salaperäisen kirjoituksen työpöydässään.

Hän petasi pedinsä, söi aamupalan,

pesi hampaat ja meni sitten huoneeseensa keksimään

jotain päällepantavaa.

Tytön kaveri tuli noin 2 tuntia

sen jälkeen ja tytön sisarukset kävivät

vaisuna avaa oven. Kaveri kysyi tytöstä,

mutta sisarukset purskahtivat itkuun.

He eivät sanoneet muuta kuin:

"Tule sisään, selitämme koko jutun...

Sisaremme ei pääse tänään tulemaan...

Eikä enään milloinkaan..."

Seuraavan päivän lehdessä oli juttu

kuolleesta tytöstä ja siinä sivussa oli FBI

kommentti: "Kyseessä ei ole itsemurha,

vaikkemme tiedä mikä muu syy se voisi olla.

Viimeinen havainto tytöstä oli perheen yhteinen aamupala.

Sen jälkeen tyttö oli mennyt pesemään hampaat ja

lopulta päätynyt huoneeseensa.

Sisarien mukaan missään ei ollut mitään poikkeavaa.

Tapauksen tutkiminen on jäänyt tähän.

Tytöstä ei jäänyt muuta kuin verilammikko

huoneensa vaatekomeronsa eteen..."

Lisää tulee kunhan keksin!

POSLIININUKKE
Olipa kerran perhe johon kuului kolme tyttöä ja Isä. Eräänä päivänä isän piti lähteä työmatkalle. Kaikki tytöt saivat esittää toivomuksen mitä haluaisivat. Vanhin tyttö toivoi farkkuja, Keskimmäinen paidan ja nuorin posliininuken. Sitten pari päivää työmatkan alkamisen jälkeen isä tuli kotiin. Nuorin tyttö jätti posliininuken ikkunalaudalle. Kun tyttö heräsi, posliininukke oli hänen kasvojensa päällä. Tyttö kiljui niin, että kaikki tulivat katsomaan. He päättivät laittaa posliininuken pahvilaatikkoon yön ajaksi. Sitten kun isä tuli yön jälkeen katsomaan tyttöään, hän koki järkytyksen. Tyttö oli raadeltu kynsillä. ja tytön vieressä oli posliininukke, jolla oli terävät kynnet esillä.

HAAMUJA TAIVAALLA

Englannissa tehtiin yli 300 vuotta sitten kuuluisa aavetutkimus toistuvasta sotanäystä. Väkivaltainen selkkaus käytiin Edgehillissä lokakuusssa 1642, Englannin sisällissodan aikaan. Tuolloin kuningas Kaarle I:n kavaljeerit saivat vastaansa poliittisen vastustajansa Olviver Cromwellin joukot. Seuraava tapaus kertoo varhaisen aavejahdin tapahumista.
Muutamia viikkoja taistelun jälkeen kyläläiset kertoivat nähneensä kaiken uudestaan, haamujen toisintona taivaalla. Kaarle I lähetti uskottuja miehiään Edgehilliin. Hekin näkivät aavesodan, ja tunnistivat jopa kuuluisan kavaljeeriruhtinaan. Vuosisatojen ajan taistelu kertautui vuosipäivinään lokakuussa ja jouluisin. Viime aikoina näky on haalistunut, kuin puhkikulunut nauhoitus.

MURHATTU
1950-luvulla kanadalaistohtori Ian Stevenson alkoi tutkia itämaista jälleensyntymistä. Hän haastatteli lukuisia lapsia, jotka sanoivat muistavansa edellisen elämänsä vaiheita. Intialaispoika RAvi Shankar muisti olleensa kerran poika nimeltä Munna. Hän kertoi, että parturi ja pyykkärieukko olivat katkaisseet hänen kurkkunsa pitkällä sahanteräisellä veitsellä. Stevenson sai selville, että Munna-niminen poika oli tosiaankin tapettu niin julmasti puoli vuotta ennen RAvin syntymää. Teosta epäiltiin parturia ja pyykkäriä. Stevenson ei koskaan pystynyt todistamaan, että Ravi oli uudelleensyntynyt Munna, mutta Ravin kaulassa oli selittämätön pitkä ja leveä arpi.KOVAONNINEN MATKAAJA
Yhden tarinan mukaan brittiläinen eversit Ewart matkusti Carlislesta junalla Lontooseen vuoden 1900 paikeills. Tyhjässä vaunuosastossa matkaava eversti nukahti. HErätessään hän huomasi saaneensa seuraa, vaikka kukaan ei ollut voinut nousta junaan. Nuori mustapukuinen nainen istui nyt evestiä vastapäätä. Hän oli vaiti, katse syliinsä luotuna. Äkkiä juna jarrutti. Putoava matkalaukku iski everstin tajuttomaksi. Kun hän toipui, nainen oli kadonnut. Mutta kantaja tunnisti Ewartin hiljaisen seuralaisen. Vuosia aiemmin nainen oli ollut junamatkalla miehensä kanssa. Mies oli kurkistanut ikkunasta, hänen päänsä oli iskeytynyt irti ja lentänyt vaimon syliin.

IHANA JUNAMATKA
Nuoripari oli vasta mennyt naimisiin ja he menivät junalla häämatkalle. Nuoripari oli istunut vähän aikaa autossa ja miehelle tuli kova hinku polttaa tupakkaa ja hän sanoi vaimolleen menevänsä vessaan. Kun miestä ei kuulunut pitkään aikaan ja vaimo oli käynyt wc ovellakin mutta mies ei avannut pian hän pyysi jotain miestä avaamaan wc oven kun he menivät sisään wc ikkuna oli auki ja mies lojui lattialla. Todettiin että mies oli aukaissut ikkunan ja toinen juna oli ajannut ohi ja miehellä oli katkennut pää.

TUOMION HURTTA

Tässä tarinan versiossa väitetään, että jo vuosisatoja musta koira oil ilmaantunut aina kun joku perheenjäsenistä teki kuolemaan Herra Vaughn tunsi tämän perinteen muttei kertonut sitä vaimolleen, ettei vaimo säikähtäisi. Kun yksi heidän lapsistaan sairastui, rouva Vaughnkävi yhtä mittaa yläkerran sairashuoneessa. Kerran hän palasi samantien kirkuen alas, ja pyysi miestään karkottamaan lapsen vuoteen jalkopäässä istuvan valtavan mustan koiran, Järkyttynyt mies tiesi heti, mitä salaperäisen eläimen ilmestyminen merkitsi. Mies ryntäsi raput ylös, vaikka tiesi sydämessään juoksun turhaksi. Hän löysi rakkaan lapsensa jo kuolleena, ja aavehurttta oli tipotiessään.

VALOKUVAN HAAMU
Seitsenvuotias  René Leret sai kissanpennun lahjaksi  Lyonissa  vuonna 1954.  Pojan jumaloima lemmikki jäi auton alle kuukauden kuluttua. Vanhemmat ajattelivat, että suru murtaa heidän lapsensa. Mutta René ei suostunut uskomaan kissansa kuolemaa. Hän intti, että kissa on yhä hänen seuranaan, vaikka kukaan ei nähnytkään sitä. Hän suokki ja silitteli sitä yhä. Tunnettu ranskalainen aavetutkija vieraili Renén luons. Hän äimistyi nähdessään valokuvan, jossa poika poseeraa kissansa kanssa kolme vikkoa onnettomuuden jälkeen...

MARIA

Kauan sitten eräs koru nimeltä Maria löydettiin keiteleen vanhimmasta talosta. Talossa oli vuosia sitten asunut pariskunta joka oli riidoissa. Riitojen päätteeksi oli mies tappanut naisen ja haudannut tämän kellariin. Naisella oli ollut hyvin kaunis ja arvokas koru minkä mies aikoi pitää omanaan. Muutama päivä myöhemmin mies kuoli ja korun sai miehen hyvä ystävä. Muutama päivä miehen kuolemasta, kun ystävä oli saanut korun, hän alkoi sairastella ja niinpä hän kuoli muutaman viikon aikana. Koru alkoi kulkea hänen suvussaan ja jokainen jolla koru on ollut on kuollut salaperäisesti, mutta monta vuotta naisen kuolemasta, sai korun tyttö joka ei kuollutkaan, vaan eli tavallista pidemmän elämän. Lopulta naisen kuoltua, löytyi miehen tappaman naisen luuranko kellarista ja luurangolla oli Mariakoru kaulassaan. Tutkimusten mukaan nainen, joka ei kuollut koruun, olikin aave joka ei saanut rauhaa miehen anastamasta korusta, vaan hankki sen takaisin. Sen jälkeen Mariakorusta ei olla nähty jälkeäkään.

 KATOAVA MATKAAJA
Oli polttava kuuma kesäkuun iltapäivä. Juna kiisi kohti pohjoista. Yhdessä vaunuosastossa istui mies, joka luki kauhukijaa. Hän ei hetkeksikään irrottanut katsettaan kirjasta. Kohta juna pysähtyi, ja eräs nainen istuuti häntä vastapäätä. Nainen kaipasi juttuseuraa ja yritti saada miehestä puhekaveri.
-Mitä luette, nainen aloitti keskustelun.
-Kummitusjuttua. Se on todella kauhea, mies vastasi.
-Uskotteko kummituksiin, nainen ihmetteli
-Uskon hyvinkin. Kummituksia on joka paikassa, mies kertoi.
-En usko teitä. Pelkkää taikauskoa. Minä ainakaan en ole eläissäni nähnyt kummitusta, nainen sanoi.
-Ettekö todellakaan? mies kysyi ja haihtui savuna ilmaan!

 RISTI SELÄSSÄ
Oli kerran tyttö joka meni kauppaan. Hän pyöräili hautausmaan poikki. Joku huusi:
-Pysähdy tai kiroan sinut! Tyttö ei pysähtynyt. Kun tyttö tuli kotiinpäin hän poikkesi taas hautausmaalla. Yhtäkkiä puskasta hyppäsi noita, joka kaatoi tytön, piirsi hänen selkäänsä ristin ja sanoi:
-jos näytät ristin jollekulle, minä tulen ja tapan sinut! Tyttö pelästyi ja lähti. Kotona äiti sanoi:
-huomenna on koulukuvaus, mene suihkuun! Tyttö ei halunnut, mutta äiti patisti hänet suihkuun. Sitten isosisko tuli kylpyhuoneen kautta kotiin diskosta, huomasi ristin ja kysyi mikä se oli. Kello kaksitoista ikkuna aukeni ja joku meni sisään veitsen kanssa. Pian hän meni taas ulos. Aamulla tyttö löydettiin... KUOLLEENA!
(lähettänyt turmion tytär)

YÖ HETKI

Katsoimme/luimme spiritsmi juttuja netistä, kello oli silloin jotain vähän yli kaksitoista yöllä. Yhtäkkiä huoneen ovi meni kiinni, tietokone sammui ja yritimme laittaa sitä päälle, mutta se ei onnistunut. Ikkuna verho oli kiinni mutta sitten ikkunan verho revähti auki ja silloin me nähtiin seinässä varjo. Sen seurauksena katsoimme ikkunaa sieltä tuli ainoastaan valoa. Sitten alkoi valot vilkkua ja kamalaa ulinaa joten katsoimme vielä kerran ikkunaa ja silloin me näimme sen. Ihmisen joka leijui ikkunan edessä lapsi sylissä. Ja nainen käänsi katseen meihin punaiset silmät vilkkuen ja sanoi: "Tunnetteko te tämän lapsen?" me emme uskaltaneet vastata mitään. Sen jälkeen hän pudotti lapsen maahan ja itki. Ja sitten hän sanoi: "Jos olisitte vastanneet, niin lapseni olisi hengissä!". Ja emme kerenneet sanoa mitään kun hän katosi savuna ilmaan. Seuraavana aamuna näimme kuolleen lapsen kapaloituna maassa ja lappu sen edessä missä luki näin:

"Te tapoitte minun iki oman lapsen ja te joudutte kärsimään tästä."

(lähttänyt WaLL)

TYTTÖ JA PUNAINEN BASKERI

olipa kerran hattukauppias, joka kiersi pienessä kylässä talosta taloon kauppaamassa hattuja. Eräänä päivänä mies sitten kulki suureen maalaistaloon ja soitti ovikelloa. Oven avasi pieni soma tyttö. Tyttö sanoi kauppiaalle: "Vanhempani eivät nyt ole kotona. Mutta ompa teillä kaunis punainen baskeri. Olen aina halunnut tuollaisen." Mies hymyili ja vastasi: "No sehän on mukavaa sitten sinä saat pitää sen."
Illalla tytön vanhemmat tulivat kotiin viljapelloilta. He näkivät heidän Susikoiransa tärisemässä koirankopissaan. Tytön isä meni koiran luokse ja puhutteli koiraa rauhoittavasti. Koira vinkui hädissään ja katsoi latoon päin. Isä käveli ladolle ja avasi sen vanhan narisevan oven. Hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun ja hän jähmettyi paikalleen. Olkien keskellä oli pystyssä heinäseiväs ja heinäseipään päähän oli työnnetty vertavaluva tytön pää. Tytön päässä lepäsi punainen baskeri ja hänen otsaansa oli lävistetty hakaneulalla lappu, jossa luki:" Tämä baskeri on lahja teidän tytöllenne.
P.S Antakaa koiralle vettä, sen hengitys löyhkää.....pikkutytöltänne.

Kopioin tän tääl: http://www.webbisivu.com/kauhukuja/Kauhutarinat

Tämä tarina on tosikertomus!

Olin suunnilleen seitsemänvuotias, nuori tyttö. Perheeseeni kuului äiti, isä, 4v pikkusisko ja 2v pikkuveli. Elin onnellista ja rauhaisaa elämää. Kävin pienehköä koulua, joka sijaitsi lähellä kotiani.
Vihdoinkin rankka koulupäivä oli ohi. Kävelin uupuneena reppu painaen selässä kotiin. Saavuttuani kotiovelle, tartuin ovenkahvaan. Säikähdin, sillä ovi ei ollut auki. Äidillä ei ollut työtä, joten hän oli päivät kotona pikkusiskoni ja -veljeni kanssa. Siispä ovi sai olla auki…
Koetin soittaa ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kyyhötin puoli tuntia kylmässä ulkona odottaen äidin kotiinpaluuta, mutta hän ei tullut. Jätin repun siihen paikkaan ja juoksin talomme taakse vanhalle leikkimökille. Se oli pelottava paikka, mutta sinne oli kätketty varmuuden vuoksi vara-avain. Harmi vain, etten muistanut, missä se tarkalleen oli.
Astuin pimeään, kylmään pikkuruiseen huoneeseen. Kiedoin takkini entistä tiukemmin päälleni. Hamusin kädelläni huoneen yläosassa olevaa kattolankkua. Sain käteni johonkin. Se tuntui kylmältä ja pitkältä. Avain! Vedin sen alas ja aloin kirkua. Kädessäni oli jonkun sormi! Tai pikemminkin sormiluut! Viskasin sen alas. Joku oli selvästi syönyt tuota ällöttävää sormea! Yhtäkkiä tajusin, ettei se ollut sormi, vaan jonkinlainen rotanluu. Yhäkin ylivilkas mielikuvitukseni oli tehnyt minulle tepposet.
Tunnustelin lankkua varovaisesti. Käteni osui uudestaan johonkin kylmään. Peräännyin heti vaistomaisesti, sillä en halunnut olla kosketuksissa muiden “sormien” kanssa. Yhtäkkiä avain tipahti maahan. Olin ikionnellinen ja laskin käteni poimiakseni sen.
Yllättäen silmäni osuivat johonkin outoon. Nurkassa oli lauta, jossa oli kirjaimia sikinsokin ja poikittain. Se oli quija-lauta spiritismin pelaamiseen. Pällistelin sitä hetken, kunnes aloin pelätä. Poimin avaimen ja juoksin äkkiä ulos leikkimökistä.
Pysähdyin vasta kotiovellani. Otin reppuni ja menin nopeasti sisään. Olin kauhusta kankea. Pakottauduin keittiöön ja heitin reppuni pöydän alle. Nyt oli viikonloppu, eikä minulla onneksi ollut läksyjä. Naputtelin pöytää sormillani ja odotin. Odotin vieläkin, mutta ketään ei tullut kotiin. Ensimmäisten kyynelten valuessa poskellani näin pöydällä kirjeen. Se oli kauniisti taiteltu kukkakuvioinen kirje. Katselin sitä hetken. Sitten huomasin, että kirjeen reuna oli revitty. Sujautin käteni kuoreen ja vedin tärkeän näköisen paperin esiin. Luin sen hiljaa takertuen outoihin sanoihin.
/…tyttärenne tulokset olivat negatiiviset. Hänellä arvellaan olevan elinaikaa enintään puoli kuukautta. Jos olisitte tuoneet hänen virtsaansa näytille kuukausi sitten, olisimme pystyneet antamaan hänelle ainakin kymmenen vuotta elinaikaa…/
Tuijotin paperia silmät selällään. Tajusin myös, että kirje oli tullut perille viikko sitten. Kyyneleet valuivat kaulaani pitkin paidan sisään, mutta en välittänyt. Mitä teen, jos minulla on vain viikko elinaikaa? “Piru vieköön!!!” huusin, niin kuin isällä oli tapana sanoa. Siitä sain idean. Piru tosiaan saisi viedä minut…
Ampaisin ulos talosta ja juoksin vanhalle leikkimökille. Halusin kokeilla spiritismiä kerran elämäni aikana. Olin kuullut siitä niin paljon huhuja. Pahoja asioita oli kuulemma tapahtunut ja ihmisten elämä oli mennyt pilalle. Minun elämääni ei voisi pilata mikään, sillä viikon sisällä minä kuitenkin kuolisin.
Tartuin lautaan vapisevin käsin. Olin peloissani. Kammosin jo pelkkää leikkimökkiä. Sytytin kynttilöitä minun ja laudan ympärille sekä laudalle. Kysyin pirulta, kuolenko minä. Nuoli alkoi heilua ympäriinsä. Säikähdin ja juoksin pois leikkimökistä. En enää ikinä palannut sinne, sillä ampaistessani kynttilöiden ohi sain yhden tuikun kaatumaan ja sytyttämään paikan palamaan. Katsoin hetken tulta ja olin kaiken sen lumen keskellä erottavinani ison E-kirjaimen. Siristin silmiäni, mutta päättelin sen vain näköharhaksi. Sillä oikeastihan minä kuolen.
Menin sisälle ja lukittauduin omaan huoneeseeni. Mietin, mitä vikaa virtsassani oli. Juuri, kun olin taas tuudittautumassa pelkoon, kuulin ovelta napakkaa koputusta. Juoksin heti avaamaan. Isä ja äiti tulivat synkän näköisinä. Pikkuveljeni taapersi heidän jäljessään. Veljeni ojensi kädet minua kohti. Nostin hänet syliini ja menin vanhempieni perässä keittiöön. Istuin pehmeään nojatuoliin ja pompotin veljeäni polvellani. Äiti ja isä kääntyivät minuun päin. Äiti rupesi itkemään ja isän silmäkulmassa nyki.
“Sisaresi on kuollut”, äiti nyyhkytti. Olin hetken hämilläni. Minunhan tässä piti kuolla! Tai siis… Onhan sisarenikin äitini tytär… Purskahdin itkuun ja rutistin veljeäni.
Parin viikon päästä olin huomannut, että vanhempani riitelevät useasti. Kun lumet alkoivat keväällä sulaa, vanhempani hakivat avioeron. Minut ja veljeni erotettiin niin, että minä ja isä muutimme jonnekin remontin tarpeessa olevaan taloon.
Pari kuukautta myöhemmin isällä oli jo uusi naisystävä. Isä unohti minut.
Yritin hankkia koulusta kavereita, mutta kukaan ei halunnut ystäväkseni…
Kun olin yhdeksän, luokalleni tuli uusi tyttö, joka itki jokaisella tunnilla. Yhdellä välitunnilla hän kysyi minulta nyyhkyttäen, missä on vessa. Opastin hänet vessaan ja kun hän tuli ulos kysyin, voiko hän olla välkällä. Kysyin myös, miksi hän itkee. Uusi ystäväni kertoi, että hänen isänsä oli kolme vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin ja että uudella naisella oli ollut vammainen tyttölapsi. Kolmen vuoden aikana kaverini oli oppinut rakastamaan tätä vammaista, mutta sitten hänen puolisisarensa oli kuollut.
Kerroin ystävälleni omasta elämästäni. Itkin jo silloin, kun kerroin löytäneeni avaimen.
Myöhemmin olimme parhaita kaveruksia. Hän oli jo unohtanut menneensä, mutta minä en. Enkä koskaan tule unohtamaan sitä.
Hyvä onneni loppui, kun täytin kaksitoista vuotta. Ystäväni piti muuttaa pois. Jäin yksin. Jotkut yrittivät olla kavereitani, mutta se oli mahdotonta. He eivät uskoneet spiritismiin, eivätkä menneisyyteeni, joten olen vieläkin, yhä ja aina yksin. Ilman ketään, joka voi lohduttaa… Paitsi hevoset…
Meidän mielestämme tämä oli tosi koskettava tarina ja jos et usko tämän olevan totta, ethän tule räyhäämään siitä vieraskirjaamme…
 

Tuntematon painajainen

Eräänä iltana eräs tyttö, Danielle, istui soffalla katsomassa televisiota ja ahmi samalla sipsejä. Elokuvan ikäraja oli 18 vuotta ja Danielle oli vasta 12-vuotias. Elokuvan nimi oli Uinu, uinu lemmikkini. Daniellen mielestä elokuva oli alussa tosi hyvä, mutta keskivaiheessa elokuvaa häntä alkoi pelottaa.
Elokuvassa mies oli ampunut Zowie-nimisen koiran ja koira oli kuollut. Koiran omistaja ja tämän ystävä hautasivat sen lemmikkien hautausmaalle, juuri sinne, minne ei olisi saanut mennä. Seuraavana iltana koira oli tullut takaisin omistajan luo ja raapi kanojen häkkiä…
Danielle tärisi. Hän rutisti sipsikulhoa käsissään ja katsoi elokuvaa, vaikkei halunnutkaan. Hän vilkaisi nopeasti kelloaan: se oli puoli 12 yöllä. Yhtäkkiä Daniellelle tuli kova vessahätä. Hän pidätteli hätäänsä, mutta sitten hän voitti pelkonsa. Hän nousi soffalta ja kipitti portaat alas. Juuri kun hän oli avaamassa vessan ovea, ulko-oven takaa kuului raapaisuja ja murisemista. Danielle haukkoi henkeään ja meni hitaasti ovelle. Hän raotti ovea, mutta tuuli lennätti sen auki. Danielle haukkoi henkeään uudestaan. Suoraan hänen edessään seisoi valkoinen koira, jolla oli iso, iso aukinainen haava lanteessa. Siitä valui verta ja koira murisi. Eläimen silmät loistivat punaisina ja sen tassut olivat kuraiset. Miksi sen piti tulla juuri tänne?, Danielle ajatteli kauhuissaan. Muuta hän ei ehtinyt ajattelemaan, kunnes koira oli jo hyökkäämisasennossa. Danielle kirkui, kun koira hyppäsi! Danielle kaatui koira päällään ja koira raapi ja puri Daniellea. Jo muutaman sekunnin päästä Danielle tunsi kuinka hänen naamansa oli verillä ja hän oli ihan kokonaan joka puolelta veressä. Hän näki vielä kerran koiran naaman ja sitten se raapaisi häntä naamaan. Danielle meni tajuttomaksi. Hänen hengityksensä hidastui…
- Danielle… Danielle, herää!
Hän makasi sairaalan vuoteella. Hänellä oli verisiä siteitä joka puolella vartaloa, hän tunsi ne, mutta ei… Hän ei nähnyt niitä! Hän alkoi kiljua, hän kiljui kuin palosireeni. Hän kiljui, eikä lopettanut, kukaan ei saanut häntä lopettamaan. Hän kiljui seuraavat kolmekymmentä sekuntia, kunnes lopetti silmät vetisinä. Hoitajat olivat hänen vierellään.
- Danielle, miksi kiljut noin? Täällä voi joku saada kohtauksen! hänen äitinsä itki.
- Minä… Minä en näe mitään! Olen sokea ja kaikki on sen helvetin rakin syytä! Danielle karjui.
Parin kuukauden kuluttua, Danielle pääsi kotiin. Hän oli täysin sokea, mutta hän ei missään tapauksessa halunnut mitään keppiä avuksi.
- Sinulle on ostettava keppi, jolla voit liikkua, äiti sanoi.
- En halua mitään tikkua, pärjään kyllä yksinkin! Danielle huusi.
Hän ei tahtonut mitään apuvälinettä.
- Danielle, voitko kertoa, miksi olit noin verinen, kun tulimme kotiin ja kyyditimme sinut nopeasti sairaalaan? äiti kysyi.
- Kerroin jo, että se on sen koiran syytä, hän vastasi. – En halua puhua siitä!
Hän nukkui alakerrassa olevalla soffalla monta päivää.
Sitten parin viikon päästä Daniellea alkoi ahdistaa, koska hän ei voinut käydä kävelyllä ilman mitään apuvälinettä. Hän kertoi siitä vanhemmilleen ja he ehdottivat koiraa. Danielle suostui. Hän ei enää muistanut, että vihasi koiria siitä lähtien, mitä koira hänelle teki. He kävivät katsomassa koulutettuja koiria. Danielle sai silittää kaikkia vaihtoehtoina olevia koiria. Hänelle kerrottiin, että vaihtoehtoina olivat: musta labradorinnoutajauros George, kultainennoutajauros Snigge, ajokoiranarttu Phoenix ja samojedinkoirauros Zowie. Hän valitsi Zowien, sillä hän oli aina pitänyt samojedeista ja kun kerta nyt sai samojedin, hän oli onnellinen.
Hän kävi Zowien kanssa lenkeillä ja hoiti koiraa. Eräänä yönä Danielle nukkui taas soffalla ja Zowie lattialla hänen vieressään. Koira alkoi murista ja raapia soffaa. Danielle heräsi. Hän nousi istumaan, muttei tietenkään nähnyt mitään. Hän kuuli koiransa murisevan ja raapivan soffaa, mutta hän luuli, että koira näki painajaista ja meni takaisin makuulle. Yhtäkkiä Daniellen muisti palasi etukäteen kertomatta. Danielle nousi ja avasi silmät, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä… Mutta sitten siitä olikin! Hän näki Zowien sellaisena, kuin se verenhimoinen rakkikin oli. Hän haukkoi henkeään nähdessään Zowien lanteen. Siinä oli aukinainen haava! Se oli sama koira! Hän alkoi kirkua kovaa. Hänen vanhempansa heräsivät ja ryntäsivät pesäpallomailat kädessään olohuoneeseen ja näkivät, kuinka Zowie hyppäsi Daniellen kimppuun. Danielle potki ja kiljui kuin viimeistä päivää. Hänen vanhempansa olivat kauhusta jäykkinä. He pudottivat mailat varpailleen, mutteivät tunteneet mitään.
- Minä en ole sokea enää! Ottakaa koira pois, niin voin jatkaa elämää niin, että näen! Apua! Danielle kiljui.
Juuri kun Daniellen isä oli menossa koiran luo, koira repi Daniellelta kaulan auki, niin että Danielle kuoli samantien. Koira katosi yhtäkkiä.
Danielle haudattiin heidän talonsa taakse. Hautajaiset olivat pienet ja kaikki itkivät. Paikalla olivat vain kaikki sukulaiset, ystävät perheineen ja koulun opettajat.
Daniellen vanhemmat olivat joka päivä Daniellen haudalla monta tuntia ja katsoivat hautakiveä ja kukkia. Kun he olivat kääntäneet päänsä muualle ja kääntäneet sitten takaisin, he näkivät Daniellen istuvan hautansa päällä! Daniellen naamasta tippui verta. Kun Danielle nosti päänsä, hänellä oli koiran naama! Sitten hänen koko vartalonsa muuttui koiran muotoon ja hän murisi. Hän oli aivan Zowien näköinen. Hetkeäkään ajattelematta, tämä hyökkäsi vanhempiensa kimppuun…
Yhtäkkiä Danielle heräsi soffalta sipsikulho kädessään. Hän oli nähnyt vain pelkkää unta. Hän vilkaisi kelloaan: se oli jo 7 aamulla.
 
 

Kirottu talo

Suuri kuu paistoi kirkkaalla taivaalla. Se hohti valoa hämärään huoneeseen. Vanha mies istui ikkunan ääressä ja katseli surumielisesti ulos. Viereiselle tontille nousi komea talo. Se oli uusi, mutta vanhahtava tyyli herätti arvostusta. Mies tunsi kuitenkin myös suurta pelkoa talon suhteen. Uusiutuva kasvillisuus oli saanut tuhkasta voimia. “Ei. Se ei olisi loppu. Ei vielä, ei ehkä koskaan”, hän ajatteli. Kylmä kipu levisi hänen selkäänsä ja kuin halvautuneena mies kaatui lattialle iskien päänsä pöydän kulmaan.
Viikkoja oli kulunut kun ambulanssi kaarsi pois pihasta. “No hänhän oli jo vanha. Ihmisiä tulee ja menee, ei siinä mitään ihmeellistä ollut”, totesi lääkäri. Yksinäinen herra Robinson oli löydetty pää haljenneena vasta viikkoja kuolemasta. Herra Williams katsoi huojentuneena ympärilleen. “Olisi vaimolle järkytys, jos uudella asuinpaikalla tapahtuisi vähänkin jotain hämäräperäistä, vainoharhainen kun sellaisten asioiden suhteen vähän on”, hän mainitsi vielä. Herra Williams oli muuttanut uuteen taloon perheineen, vaimonsa Helenin ja lapsiensa Katien ja Joshuan kanssa. Muuttomiehet raahasivat huonekaluja talon kolmanteen, eli ylimpään kerrokseen. Rouva Williams nousi mukana seuraten leveitä portaita, jotka kaartuivat kauniisti. Kaiteet olivat koristeelliset ja pienet ikkunat, jotka tekivät aulan hämäräksi, toivat vanhanaikaisen tunnelman. Tummat, juhlalliset värit ja paksut seinät todellakin olivat kuin kymmenien vuosin takaa, jopa vuosisadan vaihteesta. Talossa oli myös ullakko, kuin mikäkin kummitustalo. “Eikö tällä paikalla aikaisemminkin ollut talo? ” Helen ihmetteli ääneen, saamatta kuitenkaan vastausta. “Mitä sille on tapahtunut?” Epämiellyttävä hiljaisuus jäi ilmaan ja kuin kylmä viima olisi puhaltanut paksujen ikkunanpuitteiden läpi.
Aikaa kului ja perhe oli tutustunut naapureihin ja lapsetkin olivat löytäneet kavereita. Päällisin puolin kaikki oli hienosti. Rouva Williamsin mieltä oli kuitenkin jäänyt painamaan eräs poikkeukseton seikka. Jokaisessa lähiön talossa oli uudet asukkaat. Vasta menehtynyttä herra Robinsonia lukuun ottamatta, kaikki asukkaat olivat muuttaneet pois. Asuinseutu oli kaunis ja paikka muutenkin miellyttävä. Se herätti luonnollisestikin Helenissä ihmetystä. “Kaikki ei voi olla kohdallaan…”Helen mietti. “Kaikkihan on täydellistä”, hänen miehensä sanoi aina. Silti Helen tunsi sisimmässään jotain. Kuin polttava kipu selkäpiissä, varoituksena. Polttava tunne levisi ja Helen melkein huudahti kivusta, kun tunne yhtäkkiä katosi. Kaikki oli taas normaalia. Helen oli kauhuissaan. Hän tiesi olevansa täysin terve, kaikin tavoin. Äskeinen kipu ei ollut mitään tyypillistä särkyä. Se oli kuin tuli, joka poltti häntä sisältä päin.
Talo paloi. Kuului lasten huutoa ja putoilevien lautojen ja tavaroiden putoamisesta lähteviä ääniä. Helen yritti nousta sängystään, mutta ei pystynyt liikkumaan. Hän tunsi kuinka tuli sulatti hänen ruumistaan. Kärsimys vei häneltä lähes tajun… Helen heräsi hikisenä. Hän ponnahti äkkiä sängystä ylös, kunnes tajusi nähneensä vain unta. Hän katsoi huojentuneena sileää ihoaan. Ei jälkeäkään palamisesta. “Se oli niin todellisen tuntuista”, hän ajatteli. Oli yö, mutta yrityksistään huolimatta Helen ei saanut enää unta. Hän oli hermostunut, eikä päässyt unen tunnelmasta eroon. Hän siirtyi alakertaan juomaan kahvia ja selventämään ajatuksiaan. Hän oli nähnyt samantapaisia unia lähiaikoina jo useamman kerran. Paremminkin unissa oli yksi yhdistävä tekijä, tuli. Helen oli saanut tuntea monenlaista epätoivoa, kärsimystä, pelkoa ja kipua unissaan. Hänellä oli tunne, joka sanoi ettei kaikki ollut kunnossa. Helen uskoi omaavansa erikoisia lahjoja. Että hän näki asioita. Hänen puolisonsa ei ottanut häntä kovin vakavasti. “Nyt olisi jo korkea aika saada Thomas ymmärtämään”, Helen ajatteli päättäväisesti.
Rouva Williams kääntyi korkean hyllyn puoleen, jossa pölyyntyneet kirjat nojasivat toisiinsa. Hän oli kirjastossa. Matalakorkoiset kengät kopisivat äänekkäästi, kun hän käveli hiljaisuudessa. Helen ei ollut puhunut kenellekään yliluonnollisista kokemuksistaan. Hän etsi kotikylänsä sanomalehtiä. Uutiset oli arkistoitu järjestykseen paksuihin kansioihin. Hän veti lähes puolimetrisen kansion ja raahasi sen pöydälle. Se oli aivan pölyssä, vaikka sisälsikin korkeintaan parin vuoden takaisia artikkeleita. Koko hyllykin oli aivan perällä, kuin piilossa. Helen oli ihmeissään, eikö ihmisiä sitten kiinnostanut enää vanhentuneet asiat. Vaikutti lähes siltä kuin sanomalehtiä haluttaisiin vältellä. Oliko niissä jotain sellaista mitä kukaan ei halunnut nähdä, mikä haluttiin vain unohtaa? Helen käänteli kiivaasti sivuja eikä oikein itsekään tiennyt, mitä tarkalleen oli etsimässä. Mutta kuin vaistomaisesti hän pysähtyi tulipaloilmoituksen kohdalle. Jokin talo oli palanut ja tämä talo oli sijainnut juuri heidän kotinsa paikalla! Kaikki asukkaat olivat kuolleet. Aiheesta kerrottiin välttelevästi, eikä sanallakaan syttymissyystä. Mielenkiintoista jutussa oli kuitenkin se, että talo oli ollut vasta rakennettu. Helen päätti etsiä tietoa entisistä asukkaista ja talon historiasta muutaman vuoden takaisista artikkeleista. Helen löysi vastaavan jutun palaneesta talosta ja luuli jo törmänneensä samaan artikkeliin uudestaan. “Huonoa järjestelyä täällä”, hän ajatteli jo kunnes vuosiluku paljasti hänen luulonsa vääräksi. Sama kohtalo oli aikaisemmallakin, kohtalaisen uudella talolla. Selittämättömät palot näyttivät toistuvan aina uudestaan ja kuin kiistääkseen asian itseltään hän päätti lähteä pikaisesti kotiinsa. Hän ei uskaltanut enää hankkia lisää vahvistusta pelolleen, sillä halusi unohtaa koko asian. Olla uskomasta, että pian heidänkin perheensä kokisi saman kohtalon…
“Tuhopolttaja?” Herra Williams toisti epävarmana puolisonsa epäilyksen. Helen oli kertonut aamiaispöydässä tutkimuksistaan. Viime öisen painajaisen jälkeen hän tajusi, ettei voinutkaan vain valehdella itselleen, ettei olisi syytä pelkoon. “Tämä asia pitää selvittää. Lopullisesti. Tänään menen poliisin puheille”, Helen ilmoitti miehelleen. Thomas, joka vihdoinkin alkoi lämmetä vaimonsa epäilyksille, lupautui mukaan. Jo ulko-ovella Helenin matka keskeytyi. Polttava tunne lähti jalkateristä, joka vain nousi ylemmäs mitä pidemmälle hän meni. Kuin jalat tulessa hän alkoi huutamaan ja polkemaan jalkojaan maahan, kuin tukahduttaakseen paloa. Thomas otti ihmeissään Helenistä kiinni ja laski tämän makuulle lattialle. Helenin kipu lakkasi ja yhtä nopeasti kuin kohtaus oli alkanut, se loppui. “Mikä sinulle tuli?!” Thomas hätäili.” En tiedä”, Helen vastasi, ” taidan jäädä kotiin lepäämään.” Joshua ja Katiekin olivat rynnänneet hädissään paikalle. “Mene vain yksin poliisiasemalle. Asia täytyy selvittää ajoissa, ennen kuin mitään kamalaa tapahtuu”, Helen sanoi vakavasti. Herra Williams lähti ja Helen jäi lapsiensa kanssa kotiinsa. Helen ei osannut yhdistää sattunutta välikohtausta aikaisempiin kipuihin ja uniinsa. Hän alkoi kuitenkin hieroa särkeviä jalkojaan. Hän riisui sukkansa. Järkytys oli suuri, niissä oli selvästi palovammoja.
Herra Williams keskusteli vanhemman poliisin kanssa palotapauksista. Hän ehdotti, että kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlaisesta tuhopolttajasta. Kalpea poliisi vastasi vaisusti ettei minkäänlaisia todisteita ollut. Keskustelu loppui lyhyeen ja pettyneenä herra Williams oli jo lähdössä. Vanhahko naispuolinen henkilö, joka oli selvästi seurannut keskustelua, pyysi hänet luokseen.” Se ei ole mitään sattumaa”, hän lähes kuiskasi.” Se on jatkunut jo vuosikymmenet. Se oli itsemurha. Paloi talonsa mukana. Hän ei saa rauhaa. Olkaa varuillanne…” Nainen kääntyi äkkiä nurkan taakse, eikä Thomas löytänyt häntä vilkkaan ihmisvilinän joukosta poliisiasemalla. Thomas ei tiennyt miten suhtautua outoon naiseen, mutta lähti kuitenkin kiireesti kotiin
Helen makasi epätoivoisena sängyssään. Hän katsoi paksua seinää ja kuin kiinni jähmettynyttä ikkunaa. Makuuhuone oli toisessa kerroksessa, eikä Helenillä ollut aikomustakaan lähteä kiipeämään palanein jaloin parveketta pitkin alas. Outo tunne kuitenkin sanoi, että hänen pitäisi päästä ulos. Hän ajatteli sekoavansa. Hän ihmetteli pakokauhuista tunnettaan. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Hänhän pääsisi ulos koska haluaisi. “En ole talon vanki”, Helen totesi päättäväisesti itsekseen ja ihmetteli heti perään, miksi edes ajatteli jotain niin älytöntä. Minulle vain sattui pieni tapaturma. Kuin pitääkseen mielenterveytensä, hän alitajuisesti kieltäytyi ajattelevansa asian yliluonnollisuutta. Itsestään syttyvät jalat tosiaankin olivat liikaa jopa Helenille. Yllättäen Helen vain nukahti. Määrätyn kohtalon murehtiminen olisikin ollut täysin turhaa…
Thomas sulki oven perässään. Talo kuulosti hiljaiselta. Hän ajatteli ihmeissään tapaamaansa naista: “Aivan kuin hän olisi tarkoittanut, että täällä kummittelee. Pitää unohtaa tuollaiset hömpötykset.” Herra Williams ei todellakaan uskonut mihinkään tuollaiseen. Vakaa ja tervejärkinen mies siirtyi olohuoneeseen huomaamatta katonrajassa seuraavaa savua. Perheen toivo oli tuhoon tuomittu, niin kuin kaikkien edellistenkin. Eikä rauhaton sielu saanut vieläkään tarpeekseen.

Nukke

Eräs mies oli liikematkalla kaukana kotoaan ja oli viipynyt jo pitkään. Hän tunsi syyllisyyttä jättäessään vaimonsa hoitamaan kolmea lasta yksin ja päätti ostaa vaimolle kauniin korun ja tytöille jotain kivaa. Valitettavasti perhe ei ollut kovin varakas, joten vaimon koru imi paljon rahaa eikä miehellä ollut varaa ostaa lapsilleen mitään kallista. Silloin hän näki erään kaupan ikkunassa kauniin nuken. Sillä oli pitkät, hunajaiset, kiharat hiukset ja siniset silmät. Nukella oli yllään kukkamekko ja sen suu oli maalattu viehättävään hymyyn. Silti nukke maksoi vain pari euroa. Mies marssi oitis sisään ja ilmoitti kyttyräselkäiselle myyjälle tahtovansa ostaa nuken. Kauppias kertoi, että nukkea ei halunnut kukaan ja se oli vaarallinen, mutta mies vain nauroi. Kauppias kertoi, että itsekin joutui valvomaan nuken vuoksi, ja mies nauroi vain kovempaa. Niinpä tuo kaunis sinisilmäinen nukke lähti miehen matkaan.
Kotona mies otettiin iloisin mielin vastaan ja vaimolla nousi kyyneleet silmiin lahjan saadessaan. Kolme tytärtä innostuivat uudesta nukesta ja alkoivat heti leikkimään sillä. Ilta meni nopeasti ohi ja tuli nukkumaanmenon aika. Vanhin tytär sai pitää ensimmäisenä nuken ja hän asetti sen istumaan yöpöydälleen. Tytön nukahtaessa nuken silmät liikahtivat. Vaaleat hiukset heilahtivat nuken noustessa seisomaan, ja nuken kaunis hymy hyytyi. Nukke käveli työn sängylle, ja tämän silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. Se nosti kätensä ja viilsi tyttöä pitkillä kynsillään pitkin poikin. Juuri ennen tätä murhenäytelmää tyttö heräsi, mutta ei pystynyt huutamaan apua..
Aamulla vanhemmat löysivät kuolleen tyttärensä sängystä, ja koko perhe suri. Nuken kasvot olivat taas hymyssä ja mies oli näkevinään hymyssä jotain. Nukke näytti tyytyväisemmältä kuin eilen, mutta mies puisti vain päätään ja ajatteli näkevänsä harhoja. Nuken hiukset olivat värjääntynet punaiseksi verestä ja shokin laantuessa nuoremmat tytöt yrittivät pestä nukkea puhtaaksi, mutta veri ei vain lähtenyt. Seuraavana yönä keskimmäinen tytär otti nuken haltuunsa, ja taas yön koittaessa nukke heräsi ja murhasi keskimmäisen tyttären. Mies raivostui ja heitti nuken kellariin ja lukitsi oven. Vaimo yritti rauhoitella ja sanoi, ettei se nuken syytä ollut. Vasta silloin mies kertoi kauppiaan sanoista, ja nukke jäi kellariin. Jäljellä oli vain kolmen hengen perhe ja kaikki perheen jäsenet itkivät. Yön tullessa kävivät kaikki nukkumaan. Vanhemmat saivat nopeasti unta, mutta nuorin tytär vain itki sängyssään. Keskiyön aikoihin tyttö lähti hakemaan vettä, mutta seisahtui käytävään ja piiloutui ison kukkaruukun taakse. Nukke seisoi hänen vanhempiensa huoneen edessä ja katseli ovea vihaisena. Se tönäisi oven auki ja hiipi sisään. Nuorin tytär kuuli vanhempiensa huudot ja nuken ilkeän naurun, mutta ei pystynyt liikkumaan saati huutamaan. Huudot loppuivat, ja nukke käveli tyytyväisenä ulos. Silloin se näki nuorimman tytön ja katsoi tätä pettyneenä. Tyttö muisti, että isä oli kertonut kauppiaan valvovan nuken vuoksi ja päätti itsekin valvoa. Hän istui kukkaruukun takana koko yön ja nukke tuijotti häntä sinisillä silmillään. Kun aamun ensisäteet valaisivat käytävän, nukke kaatui täysin normaalina käytävälle. Tyttö otti sen ja juoksi järven rantaan. Tyttö heitti nuken niin pitkälle kuin pystyi ja lähti. Hän sai sukulaistensa luota yöpaikan ja katsoi koko päivän ikkunasta ulos. Kun tyttö aikoi mennä nukkumaan sohvalle, hän kuuli rapsahduksia ja näki nuken kiipeävän sisään keittiön ikkunasta…
Edelleenkin tyttö muutti talosta toiseen valvoen joka yö, ja nukke seurasi häntä mihin ikinä hän menikään… Kukaan ei tiedä mitä tytölle loppujen lopuksi tapahtui, mutta kerrotaan, että tämä katosi, ja kaunis sinisilmäinen nukke löydettiin hänen viimeiseltä olinpaikaltaan. Nukke poltettiin, mutta jokin päivä se vielä palaa…
Ethän osta liian kaunista ja halpaa nukkea kotiisi?

 

Kosto

Yö hohti pimeyttään jotenkin uhkaavan pilvisenä kaukaisen, pienen englantilaisen kylän päällä. Vuosi oli 1902. Nelihenkisen perheen omakotitalon kaikki valot oli sammutettu. Oli kuolemanhiljaista. Perheen toinen tytär, Anastacia oli valveilla. Hänellä oli hyvin levoton olo, syytä siihen hän ei tiennyt itsekään. Anastacia nousi vuoteeltaan ja hipsi kirjoituspöydän luo.
Talo oli todella vanha, 1800-luvun alussa tehty. Kaikki huonekalutkin olivat myös vanhoja. Anastacia nojasi pöytään. Heti alkoi kuulua uhkaavaa narinaa. Pöydän päällä olevalta hyllyltä putosi jotain. Se oli päiväkirja. Anastacia otti sen hentoisiin käsiinsä ja avasi sen hitaasti ja varovaisesti. Vuosisadan pölyt lennähtivät kuitenkin ja laskeutuivat leijaillen, jotenkin salaperäisen tuntuisesti hänen eteensä. Hänelle tuli hyvin ahdistava olo, aivan kuin pölyn laskeutuminen olisi enteillyt jotain…
Päiväkirjan kirjoitus oli vanhanaikaista ja todella koukeroista. Anastacia syventyi lukemiseen.
“17.8.1802
Rakas päiväkirja
Minua pelottaa aina, paitsi nukkuessani. Vanhempani – varsinkin isäni on pelottava. Hän pieksee minua, jos en tee kotitöitä. Nyt he ovat löytäneet minulle jonkun miehen. En tahdo! Minulla on rakastettuni, komea Charles, mutta poika on maalaistalosta. Rakkauttamme ei sallita, ja se tuntuu minusta kamalalta. Isäni ehdokas on George. Kuninkaallisesta suvusta. Ei ole oikein, se ei ole! Mutta minun on kuunneltava isääni. Paitsi jos lähden.
Laskin köyden alas ikkunasta ja kävelin. Charles olisi varmasti joella. Kuljin sinne surua tuntien. Mukana vain tämä päiväkirja ja Charlesilta saamani kynä. Oli niin hiljaista. Arvasin oikein, Charles oli joella. Kerroin hänelle miehestä. Charles oli surun murtama, niin kuin minäkin. Charles ojensi minulle kauniin, kultaisen riipuksen, jossa oli sydän. Siinä luki: Aina rakastaen, Charles & Anna. Sitten hän otti puukon esiin ja viilsi kurkkunsa! Huusin, huusin niin paljon. Itkin Charlesin takkiin. Minun oli kuitenkin mentävä kotiin ennen aamunkoittoa ja otin Charlesin takin mukaan muistoksi hänestä.”
“26.9.1802
Rakas päiväkirja
Nyt minut on naitettu Georgelle. Hän halusi välttämättä muuttaa jonnekin kauas pienestä, syrjäisestä kotikylästäni. Mies on hirveä, omistavainen. Joskus öisin kuulen vieläkin Charlesin kutsuvan minua. Saan hänen sanoistaan selville vain sen, että hän tulee kostamaan aina sadan vuoden välein, jolloin hän murhaa minun entisessä huoneessani asuvan henkilön. Oli se nainen tai mies. Minua pelottaa. En halua tuota kohtaloa sille henkilölle, joka erehtyy asumaan siinä huoneessa.”
Anastacia keskeyttää lukemisen. Hän katsoo almanakkaansa. “Tänäänhän on 26. syyskuuta!”, Anastacia toteaa kauhuissaan. Hän tajuaa asuvansa väärään aikaan väärässä huoneessa. Anastacia kuulee takaansa äännähdyksen, josta erottaa sanat “minä” ja “kostan”. Hän tuntee kylmän ja terävän metallin koskettavan kaulaansa. Anastacia tietää kuolevansa samalla tavalla kuin Charleskin. Yhden nopean viillon jälkeen hän vaipui horrokseen, josta hän ei enää herää. Koskaan.

 

Valkea susi

Istuin autossa ja katsoin ulos. Satoi. Vielä vain 10 kilometriä niin olisimme mökillä. Katsoin kuvaani pienestä taskupeilistä. Olen ihan tavallinen tyttö, siniset silmät ja melko pitkät vaaleat hiukset. Laitoin peilini taskuuni ja huokasin.
- Olemmeko kohta mökillä? minä kysyin äidiltä ja isältä.
- Ihan kohta, isä vastasi ja laittoi radion päälle. Näin korvessa ei löydä hyvää musiikkia. Ei edes radio Novaa tai NRJ:tä. Sieltä kuului vain jotain vanhan eukon höpötystä: “Me oltiin siis metsästämässä minun pojan kanssa valkeita susia, niitähän on vaa kaks, ja ne on aikamoisii epeleitä. No poikani näki valakosen suden, mut mie en. Se meni ampumaa sitä, kuulu laukasu ja sit ei mittää. Kohta tuli mun luo valakonen susi joll’ oli miu poikain pyssy suussa, mie otin se pyssyn siltä ja lähetin sen matkoihinsa. Mie menin kattoo mis miun poika oli, ja siel oliki vaa kuollu valkone susi! Eli miun poikain nimi on Petri Suomulahti. Ilimottakaa jos näette!”
“Isä, laita se radio kiinni. En jaksa kuunnella tarinoita kaiken maailman valkoisista susista ja katoamisista”, minä tokaisin tylsistyneenä. Isä sammutti radion.
“Sehän on se taru, että jos tappaa valkoisen suden, tappajasta tulee kuollut susi, ja susi jatkaa elämistä”, isä muisti. Minä huokaisin, isät ovat aina isiä.
Olimme perillä mökillä. Juoksin sisään. Olimme mökillä pari päivää, kunnes tuli lähdön aika. Olin itsepäinen ja halusin mennä käymään metsässä isän ja äidin kanssa. Isä ja äiti tulivat perässäni, kun minä jo harpoin kovaa vauhtia metsässä. Sitten lähdin juoksemaan. Halusin juosta!
“Odottakaa te täällä!” minä huusin ja juoksin syvemmälle metsään. Löysin lammen, jossa oli joutsenia. Katsoin niitä hyvin kauan. En tiedä kuinka kauan mutta tunsin, että kohta pitää lähteä isän ja äidin luo. No, minä lähdin etsimään heitä. Pian löysin heidät kauhukseni kuolleina maassa. Heidän vierellään oli susi, valkea susi.
“Mitä olet tehnyt?!” huusin raivoissani sudelle.
“En mitään, he odottivat vain liian kauan, ja varjosusi tuli ja päästi heidät kitumasta. Löysin vanhempasi täältä juuri äsken, taisit katsoa liian kauan aikajoutsenia, etkö?” selitti susi lempeästi, “minä voin auttaa sinua ja perhet-”
“Senkin paholainen!” itkin ja olin kamalan tuohtunut. Otin maasta oksan ja tapoin valkean suden iskemällä raivoisasti oksan suoraan sen sydämen läpi. Sitten tunsin jotain outoa. Maailma pimeni. Minä kiljuin ja putosin tyhjyyteen.
Vuosi 2087, aamuradio:
“12-vuotias tyttö kadonnut, samoin hänen vanhempansa. Heitä ei ole löydetty. Ainoa tieto on se, että he katosivat metsässä. Etsinnöissä löydettiin vain valkea, kuollut susi, jolla oli siniset silmät, ja sillä oli keppi lävistetty sydämen läpi…”

Eli olen se tyttö, ja nyt susi. Olen toisessa ajassa ja paikassa. En tiedä mitä tapahtui kun aika muuttui, mutta vuosi on silti 2007. Tapahtui mitä hyvänsä, tiedän vain että mikään ei ole mahdotonta.
 

Kauhukadun kulkukoirat

Kun kuljet pitkin pimeitä katuja kaupungissa, ole tarkkana. Jos huomaat liikettä roskiksilla tai muilla nurkilla, pysähdy. Ole liikkumatta. Jos se onkin vain kissa tai jokin muu kuin koira, huokaise helpotuksesta ja jatka matkaasi. Mutta jos satut näkemään koiran, laihan, elottoman näköisen sellaisen, pysähdy. Ole liikkumatta. Jos koira ehtii nähdä pienenkin liikkeen, ei auta pakoon juokseminen tai avun huudot…
- Älä nyt vitsaile, siis tuohan on pelkkää satua, Jessica hekotti luokkatoverilleen koulun käytävällä.
- Se on totta, ihan oikeasti. Kauhukadun varrella on oikeasti sellaisia koiria, Jenna intti vastaan. – Mä en todellakaan suosittele sinne menemistä, mä en ainakaan menisi jos saisin vaikkapa miljoona euroa, en taatusti menisi.
Jessica räjähti taas nauramaan.
- Älä vitsaile, mä menisin ja muuten sataprosenttisen varmasti menisin, hän uhosi.
Jenna pysyi vaiti. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi suoraan eteensä. Käytävän toisessa päässä seisoi ruskea, laiha koira. Jenna haukkoi henkeään. Jessica vain katsoi hölmistyneenä kahdenkymmenen metrin päässä heistä seisovaa koiraa.
- Jenna kuule, ei tuo koira ole mikään Kauhukadun kulkukoira. Se on Pasin koira, Romu, Jessica pidätteli nauruaan.
- Ja mitenköhän se tänne tuli? kysyi Jenna ääni väristen ja pitäen katseensa tiukasti kiinni koirassa.
- Voi jumalauta, Jenna, Jessica repesi taas nauramaan.
Samassa Jenna kaatui jalat heikkoina maahan, menetti tajuntansa ja kaatui lopuksi selälleen.
- Jenna…? Jessica ravisteli luokkatoveriaan. – Jenna!! hän huusi huolestuneena.
Muutama luokan ovi avautui ja opettajia tuli ulos.
- Mikä hätänä? naisopettaja kysyi.
- Jenna vaan… se kaatui tuohon. Se on tajuton. Pasi! Sun koiras on tuolla käytävän toisessa päässä, Jessica nyyhkytti.
- Mitä…? Romu! Tänne ja heti! Pasi kutsui koiraansa.
Se köpötteli omistajansa luokse.
Koira kävelee luoksesi lipoen huuliaan. Sen janoava katse kohdistuu silmiisi. Se kävelee hitaasti, hitaammin kuin vuosi. Se ei päästä ääntäkään. Se ei edes ponnista…
- Herää… Herää Jenna-pieni…
Jenna siristi silmiään. Hän katseli ympärilleen. Äiti ja isä olivat hänen vierellään. Huone oli valkoinen. Hän tiesi olevansa sairaalassa, kun tunnisti steriilin sairaalahuoneen hajun nenässään.
- Voi kulta, vihdoinkin sinä heräsit! äiti voivotteli ja muiskautti suukon Jennan kylmälle poskelle. – Oletpas sinä kylmä.
Jenna tuijotti eteensä mykkänä. Hänen sinertävät huulensa vapisivat.
- Se… se koira… hän mumisi.
- Mikä koira? isä uteli.
- Se on Kauhukadun… kulkukoira…
- Minkä kadun? äiti hölmistyi.
- Älkää menkö sinne kadulle… Älkää menkö… sitten Jennan silmät painuivat kiinni. Hän säpsähti.
- Jenna, mikä sinun tuli? äiti kysyi. – Jenna hei?
Jenna ei vastannut. Hän piti silmät kiinni.
- Jenna! Jenna! äiti nyyhkytti.
Isä painoi nappia, jolla hälytti sairaanhoitajat paikalle. Samassa ovi lennähti auki ja ainakin kahdeksan sairaanhoitajaa ryntäsivät sisään. He häärivät hätäisesti Jennan ympärillä. Jotkin laitteet piippasivat. Sitten yksi hoitajista kääntyi vanhempien puoleen.
- Mitään ei ole enää tehtävissä. Hän on menehtynyt.
Äiti lennähti isän kaulaan ja itki hiljaa. He poistuivat käytävälle.
Koira on jo kimpussasi. Se kaataa sinut selälleen, huudat, potkit ja lyöt koiraa. Se on nopea, vaikka tuntuu hitaalta. Se iskee hampaansa kaulaasi, vetää nahan pois. Hammas osuu valtimoon…
Jessica itki tyhmyyttään huoneensa sängyllä. Hän syytti tapahtuneesta itseään, vaikka hän ei ollut millään tavalla syyllinen Jennan kuolemaan. Hän ajatteli vain Jennaa, heidän viimekesäisiä hetkiä. Kaikki muuttui Jennan käydessä elokuvissa. Katsomassa Kauhukadun kulkukoirat. Jenna oli sen jälkeen kylmä. Hän oli myös hiljainen. Keskittyi koulutunneilla. Teki aina läksyt huolellisesti. Istui välitunnit penkillä. Penkki oli hänen ainoa ystävänsä elokuvan jälkeen.
Koira kävelee tyytyväisenä pois. Katsahtaa vielä taakseen ja näkee ruumiin asfalttitiellä, jonka kaulasta valuu mustaa verta. Koira loikkaa haihtuen kuin savuna metsään…
Kahden vuoden kuluttua, Jessica ei enää muistellut menneitä. Jessica ja hänen poikaystävänsä Tomi suutelivat intohimoisesti Jessican sängyllä. Jessica nousi hieman istumaan, mutta antautui taas Tomin syleilyyn.
- Mentäisiinkö kävelylle yhdessä? Jessica kysyi. – Tahtoisin käydä Kauhukadulla.
- Mennään vaan rakas, mutta vielä yksi viiden minuutin hetki, hani, Tomi sanoi.
Jessica laskeutui takaisin hänen päälleen ja he jatkoivat suutelemistaan.
Pian he kävelivät yhdessä pitkin Kauhukatua. Ilta oli vielä nuori. Taivas oli musta.
- Kulta, mennään etsimään joku lato tuolta metsästä. Tiedät varmaan mitä tarkoitan, Jessica sanoi.
- Okei, Tomi vastasi ja puristi Jessicaa takapuolesta.
- Autsh, Jessica naurahti.
He löysivät puolentunnin etsinnän jälkeen ränsistyneen heinäladon.
- Juuri sopiva, Jessica sanoi.
Tomi nyökkäsi. He astuivat latoon. Pian he olivatkin jo heinäkasassa suutelemassa. Yhtäkkiä alkoi kuulua murinaa…
Koira lähestyi punaiset silmät hehkuen kohti vähiin pukeutunutta tyttöä ja poikaa. Nämä eivät huomanneet koiran tuloa, ennen kuin murina voimistui. He lopettivat toistensa nuoleskelun ja katsahtivat koiraa…
- Tuohan on se Pasin koira, Jessica sanoi.
- Eikös se kuollut viime vuonna jonkun toisen koiran puremaan?
- En minä muista, Jessica sanoi. – Häivy mene kotiin, tuhma piski. Oman narttusi luo, vai oletko sä narttu? Jessica hihitti.
Kuului vain kiljaisuja ja kauhunhuutoja. Jessicaa ja Tomia ei enää koskaan läydetty.
Ole tarkka, kun kävelet illalla pimeillä kaduilla, minä varoitan sinua…
 
 

Vanha kartano

Oli myöhäinen ilta,jolloin minä olin usein jo sängyssä. Sinäkin iltana olin uppoutunut kirjaani, kun joku heitti kivellä ikkunaan.
Nousin sängystä ja menin katsomaan. Pihalla seisoivat kaksi ystävääni, Elina ja Sonja sekä ihastukseni, Kalle.
“Oona hei! Lähdetkö sä meidän kanssa tutkimaan sitä vanhaa kartanoa?” Kalle huudahti.
Olin aina ollut todella pelokas kaikkiin kummituksiin ja yliluonnollisuuksiin liittyvissä asioissa. Kauhuelokuvia en koskaan ollut uskaltanut katsoa.
“En mä tiedä…on jo aika myöhä”, sanoin epäröiden.
“Hmph, pelottaako sua?” Elina kysyi kädet itsevarmasti puuskassa.
“Oonahan pelkää pimeetä. Etkö sä sitä muista? Mähän sanoin, että tää on huono idea”, Sonja muistutti.
“Mä pidän sua kädestä, tuletko sitten?” Kalle kysyi ja katsoi minua silmiin.
Eihän sellaisesta voinut kieltäytyä!
“Okei, odottakaa sekunti,” sanoin nopeasti ja vedin ylleni siniset farkkuni ja hupparini.
Kiipesin ikkunasta ulos ja tikapuita pitkin ystävieni luo. Lähdimme heti kartanoa kohti. Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvoja ja hiekka narisi kenkien alla. Meitä ympäröivä metsä näytti niin pimeältä, että se olisi voinut hyvinkin nielaista sisäänsä.
Ystäväni juttelivat innokkaasti mutta minä olin aika hiljainen. En oikeastaan olisi halunnut mukaan.
“Se on tosi vanha! Joltain 1800-luvulta!” Elina selitti innoissaan.
Lähestyessämme kartanoa, puheemme taukosi. Elinakin oli kerrankin hiljainen ja Sonjan kasvoilla väreili pelko. Avasimme vanhat, narisevat portit ja tallustelimme pihaan.
“Elina ja mä mennään yhdessä ensin, laskekaa kymmeneen ja tulkaa sitten perässä”, Sonja käski ja tytöt lähtivät itsevarmoina ovelle.
Ennen heidän katoamistaan pimeyteen, huomasin Sonjan hapuilevan Elinan kättä.
“Yksi, kaksi…”, Kalle alkoi laskea ja minä kaivoin lenkkarinkärjelläni maata. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus tehdä vaikutus Kalleen mutta olin liian peloissani.
“Kymmenen!” Kalle hihkaisi innoissaan, hieman jännittyneenä ja lupauksensa mukaisesti tarttui käteeni tiukasti. Seurasin poikaa, tai oikeastaan hän veti minua perässään ovelle. Kalle avasi raskaan oven ja sukelsimme pimeyteen. Kävelimme pari askelta eteenpäin, kun ovi kolahti takanamme kiinni. Säpsähdin ja mietin, oliko se mennyt lukkoon. Pusersin Kallen kättä peloissani.
“Kalle… m-mua pelottaa”, uikutin surkeana. Sillä hetkellä en juuri välittänyt, pitikö poika minua pelkurina.
“Älä pelkää. Laita silmät kiinni, mä pidän sua koko ajan kädestä enkä päästä irti”, Kalle lupasi rauhallisesti.
Suljin silmäni ja jatkoin matkaa hänen vetämänään.
Yhtäkkiä astuin jonkin pehmeän päälle ja kirkaisin. Refleksinomaisesti painauduin Kalleen kiinni.
“Sshh… ei mitään hätää. Se oli varmaan vaan matto”, Kalle sanoi halaten minua ja päästi sitten irti.
“Mä katson sitä vähän tarkemmin mutta matto se varmaan oli”, Kalle sanoi ja kyykistyi.
“Kalle?” kysyin vähän ajan päästä saamatta vastausta. “Kalle!?!?” kysyin taas jo epätoivoisena.
“Toi ei oo kivaa, Kalle”, sanoin yrittäen kuulostaa vihaiselta mutta pelko voitti.
Samassa Kalle tarttui käteeni sanomatta sanaakaan. Hänen kätensä oli oudon kylmä mutta en vaivautunut ihmettelemään asiaa.
Ikivanhat öljylamput välähtivät ja ehdin nähdä vanhan miehen, jonka silmissä oli pohjaton tummuus. Kirkaisin hyytävästi mutta enää en tuntenut kenenkään kättä kädessäni. Lähdin juoksemaan jonnekin ja törmäsin portaisiin. Silmät kiinni tartuin kaiteeseen ja lähdin kipuamaan ylös.
“Elina!? Sonja!? Kalle!? Missä te ootte?” huhuilin. “Ei mitään hätää, ei mitään hätää”, rauhoittelin itseäni.
Yläkerrassa eräs ovi oli puoliksi raollaan ja sieltä välkkyi yhden ainoan öljylampun valoa. Lähdin kulkemaan jännittyneenä sitä kohti, ymmärtäessäni samalla, että yläkerroksessa haisi kalmalle. Sen hajun tunnisti helposti.
Raotin ovea ja eteeni putosi valkoinen lakana, joka oli täysin jonkin punaisen peitossa. Kaaduin selälleni säikähdyksestä ja päättelin samalla punaisten läikkien olevan verta. Nousin jaloilleni ja kävelin täristen huoneeseen. Öljylampun valossa kaikki kolme ystävääni makasivat kuolleina ja aivan verisinä. Purskahdin kauhunsekaiseen itkuun ja menin istumaan erääseen nurkkaan, jossa hautasin kasvot käsiini.
“Oona hei… ethän sä oikeasti pelästynyt? Tän piti olla hauskaa pilaa, saada sut ajattelemaan huumorilla”, kuului Elinan epävarma ääni.
“Niin just. Mä kyllä sanoin,ettei tämä ole hyvä idea, mutta -”, Sonja aloitti mutta sulki suunsa Elinan pukatessa häntä kylkeen.
“Ei me mitään pahaa haluttu. Mä en tiennyt,että sä pelkäät noin paljon. Sori kauheesti”, Kalle sanoi pahoillaan.
“Tekö järjestitte sen miehenkin!?” tivasin.
“Minkä miehen?” Kalle kysyi aidosti hölmistyneenä.
Nostin kyyneliset kasvoni ja nousin jaloilleni.
“Älkää yrittäkö! Kyllä te kaikki tiesitte, miten mä pelkään kaikkea tällasta mutta halusitte vaan kiusata! Mä luulin, että me ollaan ystäviä ja sä, Kalle, susta mä tykkäsin!” huusin kyyneleet poskillani.
“Oona. Mäkin tykkään susta… Anna anteeks”, Kalle sanoi hiljaa, yrittäen halata. En kuitenkaan suostunut, vaan väistin ja tönäisin poikaa hieman kauemmas.
“Sitä mä en ymmärrä, miten te kehtasitte”, sihahdin Elinalle ja Sonjalle, jotka näyttivät noloilta. Sen jälkeen säntäsin ulos ovesta portaisiin.
“Oona!” Sonja huusi mutta en ollut kuulevinani.
Säntäsin kylmään syysilmaan ja suoraan kotiin.
Kalle, Elina ja Sonja jäivät kiistelemään kartanoon. He säpsähtivät kun tuulenvire puhalsi kynttilät sammuksiin.
“Mihin Elina katosi?” Sonja kysyi pelokkaasti.
“M-mä en tiedä. Lähetään!” Kalle sanoi ääni väpättäen.
“Ei, mä en jätä Elinaa!” Sonja protestoi ja samassa öljylamppu taas syttyi.
Elina roikkui hirttoköydestä katosta ja hänen vierellään seisoi sama, pohjattoman tummasilmäinen mies, viikate kädessä.
“Ei saa kiusata kavereita”, mies sanoi kolkolla äänellä, joka sai molemmat nuoret haukkomaan henkeään.
Seuraavana-aamuna luin lehdestä juttua kolmen nuoren verisestä kuolemasta. Elinaa epäiltiin itsemurhasta mutta Sonjan ja Kallen kuolemat jäivät arvoitukseksi.
Uskoin itse, että heidän huono-omatuntonsa oli ajanut heidät niin huonoon jamaan.
Maa talon alta kaivettiin auki ja sieltä löytyi vanhan miehen hauta. Pääkallo puuttui ja se oli löytynyt Sonjan laukusta. He olivat siis aikoneet pelotella minua silläkin.
Koskaan minulle ei ennen tätä päivää, kun en enää pelkää, ole valjennut totuus ystävieni kuolemasta.

 

Siis tämä on tositarina.

Kun olin pieni ja asuimme rivitalossa, joka yö kun heräsin näin äidin ja isän sängyn vierellä seisovan valkoisen miehen hahmon.
Pelkäsin kauheasti ja kerroin asiasta vanhemmilleni ja he eivät uskoneet. Miehen hahmo ilmestyi joka yö ja menin aina peiton alle piiloon. Se seisoi joskus sänkynikin vieressä. Aina pelotti mennä nukkumaan. Kuitenkin talomme alkoi käydä ahtaaksi ja muutimme isompaan taloon. Uudessa talossa kun nukuin eka kertaa, hahmo ei ilmestynytkään.
Oliko kyseessä aave?

 

Tämä on tositarina!!

Ihan oikeasti tapahtunut ystävilleni… Karmiva juttu.
Oli siis ilta ja halloween olisi pian. Mun kavereilla on hoitolampaita yhel vanhal tallilla, ja ne oli siellä. Ne aiko pitää siellä halloween juhlat ja oli siis suunnittelemassa niitä. Ne istuskeli sit tallituvas ja mietti et kuka ostaa mitäkin jne.
Sitten yhtäkkii ikkuna kolahti ja ne pelästy ihan hirveesti. Mut ne tuli siihen tulokseen, että se oli joku tuulen aiheuttama juttu, vaikka oksa. Ne jatko puuhiaan ja sit ne kuuli ku ovi aukes ja paukahti kiinni. Se ovi on sellanen et sitä ei tuuli vois MISSÄÄN NIMESSÄ avata. Ne meni ihan paniikkiin ja lopulta hiipi kattomaan oliko joku tullut. Ei ollu. Ne oli ihan paniikissa. Ja niitten lampaat oli ulkona, joten ne meni kattoo ulos oliks niil käyny mitään ja muutenkin hakee ne sisään.
Ne löysi yhen lampaan köytettynä lampputolppaan, toisen köytettynä roskikseen ja yhellä oli päässä reikä. Siis ihan reikä, josta valu verta. Ne meni ihan paniikkiin ja näki ku joku ajo pois pihasta.
Aikamoista ilkivaltaa..

 
 
Kuljin tietä pitkin pesusoikko käsissäni. Pyykit piti pestä mutta joka puolella sai pelätä hyökkäävää vihollista. Vaaleat hiukseni hulmusivat voimistuvassa tuulessa,joka lupaili ukonilmaa yöksi. Tuulta uhmaten kävelin rantaan ja aloin pestä pyykkejä. Kohta naapuritalon Liisa juoksi luokseni.
“Herra siunaa, Anneli, herra siunaa”, Liisa toisteli hysteerisenä.
“Mikä hätänä?” kysyin rauhallisesti, katsoen kauhistunutta leskeä.
“Antti on kadonnut haudastaan. Hauta oli kaivettu auki ja arkku oli tyhjänä. Joku kirottu venäläinen on tietysti ryöstänyt ruumiin”, Liisa kertoi itkuisella äänellä, kyynelten nuollessa hänen kasvojaan. En ottanut uskoakseni, sillä Liisa ei ollut palautunut normaaliksi jäätyään leskeksi. Sota-aika oli sellaista, piti vain tottua siihen, että kuolema saattoi tapahtua hetkessä. Silti olin tavattoman kiitollinen luojalle, että olin saanut pitää oman Eeroni luonani.
Lähdimme yhdessä tutkimaan hautaa ja toden totta, ruumiista ei näkynyt jälkeäkään. Saatoin Liisan sisarensa kotitalolle ja jätin hänet tämän hoiviinsa. Sen jälkeen palasin kotiin, missä mieheni jo istuikin.
“Anneli, näytät huolestuneelta”, Eero sanoi pehmeästi. “Mikä hätänä?”
Nostin esikoiseni kehdosta ja istuuduin pöytään.
“Antin ruumis on viety”, sanoin katseeni käväistessä Eerossa.
“Jumalauta”, Eero sanoi kiukustuen.
“Älä”, pyysin, “tuo on syntiä.”
“Tuollaisen jutun levittäminenkö ei sitten ole syntiä?” Eero jyrähti.
“Minä puhuin totta”, sanoin päättäväisesti ja tyynnyttelin itkuun puhjennutta vauvaa.
“Hyvä on. Anteeksi, että epäilin”, Eero sanoi rauhoituttuaan. “Minä lähden tänä iltana tutkimaan juttua.”
“Et voi,rakas,venäläiset – “, vastustelin mutta Eero keskeytti sanani.
“Eivät he minua öisin vainoa. Yksi mies pimeydessä, ei se mitään tee”, hän rauhoitteli ja hipaisi poskeani.
Panin vauvan kehtoon ja Eero kävi silittämässä pikkuisen päätä. Sen jälkeen hän tuli luokseni ja painoi huulilleni suudelman.
“Tulen takaisin viimeistään ylihuomenna, kun aurinko laskee puiden taa”, hän kuiskasi.
“Ole varovainen”, muistutin.
Eero ei vastannut mitään. Hän katsoi minua hetken silmiin ja kääntyi kannoillaan.
Seuraavana päivänä olin vaivaamassa pullataikinaa pöydällä. Katseeni hakeutui ikkunasta ulos ja näin tummapukuisen papin ajamassa pyörällä tietä pitkin. Sydämeni alkoi jyskyä pelosta ja lähes muljahti, kun ovelta kuului koputus. Pyyhkäisin jauhoiset käteni esiliinaani, riensin ovelle ja kohtasin papin pahoittelevan katseen.
“Miehenne, Eero Takala menehtyi viime yönä vihollisen luotiin. Olen pahoillani”, hän kertoi.
Kalpenin ja tartuin ovenkarmiin. Pappi tiedusteli vointiani ja vastasin hänelle päättäväisellä nyökkäyksellä. Hän taputti olkapäätäni, minkä jälkeen palasi pyörälleen antaen minulle vielä yhden sympaattisen silmäyksen.
Yöllä laskeuduin pöydän ääreen ja mumisin itkuisen iltarukouksen. Ulko-ovi kävi ja kuulin narahtelevia askeleita. Nostin katseeni ja näin venäläisen upseerin.
“Hjyva neiti, tjeidan on ljahdettjava hetji”, mies komensi ja nousin nopeasti ylös. Pakkasin nyyttiin tärkeimmät muistomme ja tavaramme ja nostin vauvan syliini. Lähdin kulkemaan pihatietä kohti juna-asemaa. Siskoni luo Helsinkiin minun oli määrä lähteä. Metsässä kuitenkin eksyin, enkä tiennyt minne mennä. Puun takaa ilmestyi hahmo ja säikähdin nähdessäni sen olevan Antti!
“Älä lähde Helsinkiin, Anneli. Sinulla on paljon parempi turvapaikka järven rannassa”, Antti kuiskasi. “Kulje vain suoraan eteenpäin, käänny vasemmalle ja mene sinne, mihin kuu osoittaa. Sieltä Liisakin löysi onnensa.”
Katsoin hetken taivaalla olevaa kuuta, ymmärtämättä täysin Antin sanoja. En voinut käsittää, miten Antti oli elossa. Kun laskin taas katseeni, en nähnytkään enää Anttia. Ymmärsin nähneeni aaveen.
Ohjeita mielessäni kerraten, kuljin Antin neuvomaan suuntaan. Ensimmäisessä risteyksessä käännyin vasemmalle ja saavuin tuuliseen rantaan. Katsoin kuuta, ja se heijastui edessäni veden pintaan. Tiesin, mitä minun kuului tehdä. Ensin en ymmärtänyt, mitä Antin aave oli tarkoittanut Liisan onnen löytämisellä mutta kun käänsin päätäni, asia selkeni. Kaislikkoon oli ajautunut Liisan ruumis. Ruumiin kädet olivat vääntyneet tiukasti pikkupojan ruumiin ympärille ja molempien katse oli autuaana kohti tähtiä.
Värisin, enkä oikein edes ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Tuhiseva nyytti sylissäni kuitenkin auttoi uskaltamaan. Sidoin jalkaani kiven ja lähdin sitä laahaten kulkemaan kylmään järveen. Tiesin tarkasti, milloin syvänne tulisi vastaan. Rutistin vauvaa sylissäni, kun yhtäkkiä pohjaa ei enää ollut allamme. Putosimme syvänteeseen ja jouduin paniikkiin. En päässyt enää pinnalle, sillä kivi painoi meitä pohjaan. Tunsin, kuinka vauva valahti veltoksi sylissäni. Kohta en enää jaksanut pidätellä vaan vedin henkeä. Tunsin kuinka vesi valtasi keuhkoni ja kaikki pimeni.
Silmäni aukenivat hitaasti ja yrittivät totutella valoon. Heräsin hienossa hirsimökissä.
“Huomenta, rakas”, Eero vastasi viereltäni ja painoi suudelman huulilleni. Vauva jokelteli hänen sylissään. “Nouse jo, pihalla meitä odotetaan jo kahvin ja nisujen kera.”
“Et sinä voi olla siinä”, kuiskasin ja huomasin väkisin verisen aukon Eeron flanellipaidassa.
“Olen minä,rakkaani. Ja niin olet sinäkin, sekä meidän tyttömme. Meidän pitäisi antaa sille nimi mutta eiköhän kysytä ensiksi sinunkin vanhempiesi mielipiteitä”, Eero ehdotti.
“Vanhempani…he ovat kuolleet, kuten me kaikki…” sopersin hämmästyneenä.
“Älä välitä, minä olin yhtä ihmeissäni. Me olemme taivaassa, täällä ovat kaikki kuolleet. Mutta älä pelkää, kultaseni. Enää ei ole hätää, täällä ei ole sotaa”, Eero selitti. “Tule. Mennään ulos”, hän sanoi ja ojensi kättään. Tartuin siihen ja yhdessä astuimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti ja kukat kukkivat. Se oli unelmieni puutarha.
“Äiti! Isä!” kiljaisin ja juoksin halaamaan vanhempiani. Siinä he olivat, halattavissa minun edessäni kuten kaikki meidän läheisemme. Antti ja Liisakin niin onnellisina. Aloimme puhua vauvamme nimestä ja meillä oli oikein mukavaa.
Vaikka onni taivaassa jatkui, kyläläisille rannasta löytyvä surullinen yllätys ei niin mukava ollutkaan. Kaksi lapsiaan rutistavaa naista kaislikkoon ajautuneina, silmät pilviin kohdistettuna. Suru oli suuri mutta kuolema vei aikanaan jokaisen. Edes arkkuun laitettaessa äitien kädet eivät lasten ympäriltä irronneet. Niinpä pienet arkut ujutettiin käsien väliin ja näin lapset pääsivät haudattaviksi äitiensä kanssa.
Vielä tänäkin päivänä haalistuneiden hautakivien edestä löytyy Suomen kansalliskukkia, kieloja.

 
Siristän silmiä pimeässä. 
Hämähäkinseittejä ja pölyä on joka puolella.
Lahot lattialankut natisevat paljaiden jalkojeni alla.
Avaan yhden vanhoista ovista ja avautuessaan se valittaa kuin kuoleva eläin.
Kurkistan sisään ja suuri parvi lepakoita lentää ulos.
Peitän kasvoni käsillä ja kun lepakot lähtevät, astun sisään.
Kuulen aavemaista musiikkia ja huomaan seinistä tippuvan inhaa mönjää.
Kävelen huoneen keskelle ja huomaan lattiassa aukon,
joka johtaa unohdukseen.
Mieleni tekisi hypätä, mutten uskalla.
Käännyn musiikin tulosuuntaa kohti.
Huoneen perällä piano soitti outoa sävelmää.
Pienet onnettomat sielut pomppivat valkoisilla ja mustilla koskettimilla.
Istuin pianon äären ja soitin.
Sattuu.
Yritän irtautua pianosta, mutten pääse.
Kuulen veristä huutoa ja selkäni taakse ilmestyy jokin.
Sen jonkin kuola valuu selkääni.
Huudan.
Turhaan.
Viimeisenä näin sapelin terävät hampaat ammottavassa kidassa
ja tunsin niskani välilevyjen napsahtavan poikki kuin hammastikun.
Sitten katosin.
Vieläkin se samainen piano soittaa kammottavaa sävelmäänsä suuressa mustassa linnassa ja nyt pianolla soittaa taas yksi uusi sielu..

Katoava liftarityttö

Jos ajaa autolla noin klo 23 Isossa-Britanniassa Kentissä sijaitsevan Blue Bell Hillin ohi, saattaa törmätä nuoreen naiseen, joka pyytää kyytiä lähistöllä sijaitsevaan Maidstonen kylään. Liftarityttö kertoo, että hänet vihitään seuraavana päivänä, ja ennen kuin saavutaan Maidstoneen, tyttö on hävinnyt. Jos autoilija jatkaa matkaansa tytön ilmoittamaan osoitteeseen, hän löytää vanhan avioparin. Aviopari kertoo tarinan tyttärestään, joka kuoli liikenneonnettomuudessa 19. marraskuuta 1965, päivää ennen omia häitään. Onnettomuus tapahtui paikassa, jossa liftarityttö oli noussut kyytiin. Ihmeellisintä tarinassa on se, että vuonna 1997 kaikkiaan neljä autoilijaa otti nuoren naisen autoonsa. Kaikki neljä tunnistivat hänet, kun heille näytettiin vuonna 1965 kuolleen tytön kuvaa…
 
 

Ilkikurinen nauru

Oli kerran tyttö, joka oli rakastunut erääseen poikaan. Kun tyttö lähti eräänä iltana tanssiaisista pojan kanssa, poika kertoi tälle, että asui toisella puolella kaupunkia eikä voinut saattaa tyttöä kotiin.Tyttö lähti kotiinsa. Juuri, kun tyttö oli vaihtamassa yövaatteitaan, hän huomasi, että joku katsoi häntä pimeässä. Katulampun valossa tyttö näki, että se oli vain hänen rakas poikaystävänsä. Tyttö huusi ikkunasta pojalle, että tämä odottaisi. Sitten tyttö ja poika lähtivät ajelulle. Tyttö katsahti pojan käsiä. Ne olivat LUURANGON kädet!! Tyttö avasi auton oven ja juoksi ulos. Auto kuitenkin seurasi häntä. Se ajoi ohi, mutta sisältä kuului ilkikurista naurua.
Pian tyttö unohti tapahtuneen. Kerran sateisena iltana hänen takanaan tiellä välkkyivät auton valot ja sisältä kuului tuttu ilkikurinen nauru. Tyttö juoksi kirkuen pakoon ja pakeni kalliolle. Tyttö astui harhaan, putosi mereen ja kuoli. Vieläkin voi sateisina iltoina rantakallioilta kuulla tytön huudon….
 

Suon lapsi

Eräs pieni tyttö tykkäsi leikkiä usein metsässä. Koska hänellä ei ollut ystäviä, hän leikki usein pimeälläkin metsässä ypöyksin. Kerran kun tyttö oli leikkimässä pimeässä metsässä, puitten takaa kajasti valo. Tyttö kurkisti oksien välistä ja näki lyhyen, loistavan hahmon. Hahmolla oli ihmisen ääriviivat, mutta silti siltä näkyivät vain loistavat vihreät silmät. Olio huomasi tytön ja mulkaisi tätä vihreillä silmillään. Tyttö juoksi kirkuen pakoon. Tyttö kysyi vaariltaan:
- Vaari. Tiedätkö, mikä jahtasi minua takaa?
- No?
- Sillä oli vihreät ja loistavat silmät, ihmisen ääriviivat ja se loisti kirkkaasti!
Vaari kertoi:
- Se on suon lapsi. Itse asiassa se oli tyttö, joka erehtyi leikkimään metsässä pimeällä. Hän hukkui suohon ja hän muuttui hengeksi.
Siitä asti tyttö ei enää uskaltanut leikkiä yksin metsässä.
Tekeekö Sinun mieli leikkiä yksin pimeässä metsässä?
 

Maria

Kauan sitten eräs koru nimeltä Maria löydettiin Keiteleen vanhimmasta talosta. Talossa oli vuosia sitten asunut pariskunta joka oli riidoissa. Riitojen päätteeksi oli mies tappanut naisen ja haudannut tämän kellariin. Naisella oli ollut hyvin kaunis ja arvokas koru, minkä mies aikoi pitää omanaan. Muutamaa päivää myöhemmin mies kuoli ja korun sai miehen hyvä ystävä.
Muutama päivä miehen kuolemasta, kun ystävä oli saanut korun, hän alkoi sairastella ja niinpä hän kuoli muutaman viikon aikana. Koru alkoi kulkea hänen suvussaan ja jokainen, jolla koru on ollut, on kuollut salaperäisesti. Sitten, monta vuotta naisen kuolemasta, sai korun tyttö joka ei kuollutkaan, vaan eli tavallista pidemmän elämän. Lopulta naisen kuoltua, löytyi miehen tappaman naisen luuranko kellarista ja luurangolla oli Maria-koru kaulassaan. Tutkimusten mukaan nainen, joka ei kuollut koruun, olikin aave joka ei saanut rauhaa miehen anastamasta korusta, vaan hankki sen takaisin. Sen jälkeen Maria-korusta ei ole nähty jälkeäkään.
 

Walsinghamin kummitukset

Vuonna 1891 eräässä talossa Georgiassa USA:ssa alkoi ilmetä kummallisia häiriöitä. Ovet paiskautuivat kiinni, kellot soivat ja huonekalut lentelivät, kaikki tämä ilman näkyvää syytä. Talossa asui Walsingham-niminen maanviljelijä perheineen. Aluksi kummittelu ei huolettanut heitä, sillä he arvelivat syyksi epäystävällisiä naapureita tai pahantapaisia lapsia. Ajan mittaan Walsinghamit alkoivat kuitenkin uskoa kummituksiin.
Kummittelu näytti alkavan kun herra Walsingham pian taloon muuttamisen jälkeen heitti pois löytämiään vanhoja luita. Aaveita ei juuri näkynyt, mutta ne pitivät koko perheen öisin valveilla karmealla huudolla, valituksella ja naurulla. Walsinghamin lemmikkieläimet ilmeisesti kuitenkin näkivät aaveita. Näkymättömät kädet silittivät kissaa, mutta koira haukkui aaveille. Kun se kerran hyökkäsi aavetta kohti, aave löi sitä niin lujaa että sen niska katkesi. Nuorin tytär näki kerran yöllä tyhjästä ilmestyneen miehen käden, joka laskeutui hänen olalleen. Hän näki ja tunsi sen, mutta se ei näkynyt peilistä, jonka edessä hän istui. Hän kirkaisi ja käsivarsi katosi.
Kerran aave seurasi Walsinghamia hänen kävellessään puutarhassa. Hän ei nähnyt sitä, ainoastaan miehen paljaiden jalkojen jäljet, jotka ilmestyivät hänen jälkiensä viereen. Vaikutti siltä kuin aave olisi kulkenut hänen vierellään. Walsinghamit muuttivat talosta eräiden epäonnistuneiden päivälliskutsujen jälkeen. Yläkerrasta kuului huutoa ja katosta pöydän yläpuolelta alkoi tippua verta. Yläpuolella olleesta huoneesta ei löydetty selitystä tälle karmealle tapaukselle.
Tyhjä talo pysyi outona kummajaisena siihen asti kunnes eräs Horace Gunn vietti siellä yön. Hän heräsi ja näki veren tahriman ihmispään leijuvan yläpuolellaan. Se katosi ja Gunn juoksi huoneesta niin kauhistuneena ettei pystynyt huutamaan. Käytävässä hänen kurkkuunsa puristuivat jääkylmät, näkymättömät kädet, ja hän oli tajuton seuraavaan päivään asti. Gunn ei koskaan toipunut tästä talossa viettämästään yöstä, mutta sen jälkeen kummittelu loppui salaperäisellä tavalla.
 

Ihmeellinen lappu

Olipa kerran nelihenkinen perhe, johon kuului isä, äiti, veli ja sisko. Eräänä päivänä, kun perheen isä oli menossa kellariin, hän kuuli sieltä käheää naurua. Kun hän oli kellarissa, näki hän seinällä lapun. Luettuaan sen, hän kuoli. Sitten oli vuorossa äiti. Hänelle kävi samoin. Sitten veli meni kellariin. Hän ei huomannut lappua, vaan näki nurkassa vihreän punasilmäisen aaveen! Aave kuristi pojan. Sisko ei mennyt kellariin, koska kukaan hänen perheestään ei selvinnyt sieltä hengissä, mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten he kuolivat tai mitä siinä lapussa luki ylipäätään.
 

Pelottava nalle

Eräs tyttö sai nallen (kukaan ei tiennyt keneltä…). Sillä nallella oli suu ommeltu oudosti, ja sillä oli kädet paikattu. Tyttö laittoi sen takan päälle ja nukkuessaan yöllä, hän heräsi taputukseen. Se nalle oli noussut ilmaan leijumaan ja taputteli käsiään! Tyttö säntäsi alakertaan kirkuen ja kertoi tapahtunen eikä kukaan tietenkään uskonut häntä. Mutta vanhemmat kuitenkin laittoivat sen pahvilaatikkoon ja teippasivat sen laatikon umpeen tiukasti.
Tyttö ei uskaltanut nukkua loppu yötä omassa sängyssään, joten hän nukkui yön alakerran sohvalla olohuoneessa. Aamulla häntä kauhistutti. Nalle istui vastapäätä olevalla sängyllä ja katseli tyttöä! Kukaan ei ollut aukaissut laatikkoa ja talossa oli niin nuoria lapsia, ettei kukaan olisi saanut laatikkoa auki. Vanhemmatkaan eivät olleet käyneet vintillä ja vannoivat etteivät olleet pilailleet. Lopulta he polttivat nallen ja se paloi pitkään eikä enää häirinnyt tyttöä mitenkään…
 

Henkiinheräävät ruumiit

Perhe muutti mukavaan omakotitaloon. Eräänä aamuna vanhemmat löysivätkin pikkupoikansa raadellun ja verisen ruumiin keittiön lattialta. Vaimo melkein pyörtyi tästä näystä. Mies kuitenkin meni katsomaan lähemmäs ja huomasi lattiassa pelottavat, vanhat ja riutuneet vanhan miehen kasvot, jotka liikkuivat! He yrittivät pestä sitä pois, mutta se ei lähtenyt millään. Kasvoja tuli vain enemmän. Erilaisia, naisten ja miesten kasvoja, kauniita ja rumia. Heidän oli purettava lattia, johon he palkkasivat pari vahvaa miestä. He purkivat lattian ja löysivät sieltä aivan mahdottomasti ruumiita, jotka lojuivat jopa toistensa päällä!
Vanhemmat saivat selville, että sata vuotta sitten, siinä samalla paikalla toteutettiin hirttotuomioita. Hirtettyjä syytettiin paikallisen noidan piilottelusta viranomaisilta. Kukaan ei ollut paljastanut mitään ja noitaa ei koskaan löydetty. Huhutaan, että noita oli langettanut kirouksen; ne samaiset ruumiit heräisivät henkiin kuolleista ja tappaisivat jokaisen, joka kävelee heidän päällä…
 

Ihmisetkin osaavat nuolla

Eräänä iltana nuori tyttö meni tuttavaperheelleen hoitamaan heidän kultaistanoutajaansa sillä aikaa, kun perhe olisi juhlilla.
Kun tyttö tuli perille, perheen äiti avasi radion. Sieltä tuli tärkeä kuulutus: “Mielisairaalasta on karannut vaarallinen, hullu mies!” Äiti käski tyttöä sulkemaan visusti kaikki ikkunat ja ovet. Tyttö teki työtä käskettyä. Perhe oli juuri lähdössä, kun äiti tuli tytön luo ja sanoi: “Jos sinua pelottaa olla täällä yksin, niin mene keittiöön ja laita kätesi pöydän alle. Timi, koiramme, nuolee kättäsi. Silloin sinua ei enää pelota”, äiti neuvoi. Perhe lähti.
Tyttö meni olohuoneeseen ja avasi tv:n. Sielläkin kuulutettiin hullusta miehestä. Uutisankkuri kertoi, että kyseinen mies osaa erittäin taitavasti matkia eri eläimiä. Tyttöä alkoi pelottaa. Hän meni keittiöön ja työnsi kätensä pöydän alle. Koira nuoli sitä, ja tytön pelko haihtui. Olihan hänellä edes koira turvanaan. Hän meni takaisin olohuoneeseen. Yhtäkkiä ulkoa kuului outo ääni. Tyttö säikähti ja meni taas keittiöön, laittoi kätensä pöydän alle ja koira nuoli sitä. Hetken päästä ovelta kuului outoa ulinaa. Ovea raavittiin. Tyttö juoksi kiireesti eteiseen ja kurkisti ovisilmästä ulos. Hän oli aivan varma, että ulkona oli se hullu mies. Mutta kurkistaessaan hän näki, että ulkona olikin vain perheen koira, Timi. Tyttö avasi oven ja päästi koiran sisään. Hän meni keittiöön hakemaan Timille ruokaa, ja kuuli kummallista rahinaa. Vaistomaisesti hän laittoi kätensä pöydän alle. Koira nuoli sitä. Mutta silloin Timi ilmestyi oven suuhun. Tyttö hämmästyi; miten Timi voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan? Hän katsoi pöydän alle. Mielisairaalasta karannut hullu mies istui pöydän alla veitsi kädessä. Kun perhe tuli kotiin, he löysivät tytön puukotetun ruumiin keittiöstä…
 

Kauhutarinat

 

 

Tämä tarina on tosikertomus!

Olin suunnilleen seitsemänvuotias, nuori tyttö. Perheeseeni kuului äiti, isä, 4v pikkusisko ja 2v pikkuveli. Elin onnellista ja rauhaisaa elämää. Kävin pienehköä koulua, joka sijaitsi lähellä kotiani.
Vihdoinkin rankka koulupäivä oli ohi. Kävelin uupuneena reppu painaen selässä kotiin. Saavuttuani kotiovelle, tartuin ovenkahvaan. Säikähdin, sillä ovi ei ollut auki. Äidillä ei ollut työtä, joten hän oli päivät kotona pikkusiskoni ja -veljeni kanssa. Siispä ovi sai olla auki…
Koetin soittaa ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kyyhötin puoli tuntia kylmässä ulkona odottaen äidin kotiinpaluuta, mutta hän ei tullut. Jätin repun siihen paikkaan ja juoksin talomme taakse vanhalle leikkimökille. Se oli pelottava paikka, mutta sinne oli kätketty varmuuden vuoksi vara-avain. Harmi vain, etten muistanut, missä se tarkalleen oli.
Astuin pimeään, kylmään pikkuruiseen huoneeseen. Kiedoin takkini entistä tiukemmin päälleni. Hamusin kädelläni huoneen yläosassa olevaa kattolankkua. Sain käteni johonkin. Se tuntui kylmältä ja pitkältä. Avain! Vedin sen alas ja aloin kirkua. Kädessäni oli jonkun sormi! Tai pikemminkin sormiluut! Viskasin sen alas. Joku oli selvästi syönyt tuota ällöttävää sormea! Yhtäkkiä tajusin, ettei se ollut sormi, vaan jonkinlainen rotanluu. Yhäkin ylivilkas mielikuvitukseni oli tehnyt minulle tepposet.
Tunnustelin lankkua varovaisesti. Käteni osui uudestaan johonkin kylmään. Peräännyin heti vaistomaisesti, sillä en halunnut olla kosketuksissa muiden “sormien” kanssa. Yhtäkkiä avain tipahti maahan. Olin ikionnellinen ja laskin käteni poimiakseni sen.
Yllättäen silmäni osuivat johonkin outoon. Nurkassa oli lauta, jossa oli kirjaimia sikinsokin ja poikittain. Se oli quija-lauta spiritismin pelaamiseen. Pällistelin sitä hetken, kunnes aloin pelätä. Poimin avaimen ja juoksin äkkiä ulos leikkimökistä.
Pysähdyin vasta kotiovellani. Otin reppuni ja menin nopeasti sisään. Olin kauhusta kankea. Pakottauduin keittiöön ja heitin reppuni pöydän alle. Nyt oli viikonloppu, eikä minulla onneksi ollut läksyjä. Naputtelin pöytää sormillani ja odotin. Odotin vieläkin, mutta ketään ei tullut kotiin. Ensimmäisten kyynelten valuessa poskellani näin pöydällä kirjeen. Se oli kauniisti taiteltu kukkakuvioinen kirje. Katselin sitä hetken. Sitten huomasin, että kirjeen reuna oli revitty. Sujautin käteni kuoreen ja vedin tärkeän näköisen paperin esiin. Luin sen hiljaa takertuen outoihin sanoihin.
/…tyttärenne tulokset olivat negatiiviset. Hänellä arvellaan olevan elinaikaa enintään puoli kuukautta. Jos olisitte tuoneet hänen virtsaansa näytille kuukausi sitten, olisimme pystyneet antamaan hänelle ainakin kymmenen vuotta elinaikaa…/
Tuijotin paperia silmät selällään. Tajusin myös, että kirje oli tullut perille viikko sitten. Kyyneleet valuivat kaulaani pitkin paidan sisään, mutta en välittänyt. Mitä teen, jos minulla on vain viikko elinaikaa? “Piru vieköön!!!” huusin, niin kuin isällä oli tapana sanoa. Siitä sain idean. Piru tosiaan saisi viedä minut…
Ampaisin ulos talosta ja juoksin vanhalle leikkimökille. Halusin kokeilla spiritismiä kerran elämäni aikana. Olin kuullut siitä niin paljon huhuja. Pahoja asioita oli kuulemma tapahtunut ja ihmisten elämä oli mennyt pilalle. Minun elämääni ei voisi pilata mikään, sillä viikon sisällä minä kuitenkin kuolisin.
Tartuin lautaan vapisevin käsin. Olin peloissani. Kammosin jo pelkkää leikkimökkiä. Sytytin kynttilöitä minun ja laudan ympärille sekä laudalle. Kysyin pirulta, kuolenko minä. Nuoli alkoi heilua ympäriinsä. Säikähdin ja juoksin pois leikkimökistä. En enää ikinä palannut sinne, sillä ampaistessani kynttilöiden ohi sain yhden tuikun kaatumaan ja sytyttämään paikan palamaan. Katsoin hetken tulta ja olin kaiken sen lumen keskellä erottavinani ison E-kirjaimen. Siristin silmiäni, mutta päättelin sen vain näköharhaksi. Sillä oikeastihan minä kuolen.
Menin sisälle ja lukittauduin omaan huoneeseeni. Mietin, mitä vikaa virtsassani oli. Juuri, kun olin taas tuudittautumassa pelkoon, kuulin ovelta napakkaa koputusta. Juoksin heti avaamaan. Isä ja äiti tulivat synkän näköisinä. Pikkuveljeni taapersi heidän jäljessään. Veljeni ojensi kädet minua kohti. Nostin hänet syliini ja menin vanhempieni perässä keittiöön. Istuin pehmeään nojatuoliin ja pompotin veljeäni polvellani. Äiti ja isä kääntyivät minuun päin. Äiti rupesi itkemään ja isän silmäkulmassa nyki.
“Sisaresi on kuollut”, äiti nyyhkytti. Olin hetken hämilläni. Minunhan tässä piti kuolla! Tai siis… Onhan sisarenikin äitini tytär… Purskahdin itkuun ja rutistin veljeäni.
Parin viikon päästä olin huomannut, että vanhempani riitelevät useasti. Kun lumet alkoivat keväällä sulaa, vanhempani hakivat avioeron. Minut ja veljeni erotettiin niin, että minä ja isä muutimme jonnekin remontin tarpeessa olevaan taloon.
Pari kuukautta myöhemmin isällä oli jo uusi naisystävä. Isä unohti minut.
Yritin hankkia koulusta kavereita, mutta kukaan ei halunnut ystäväkseni…
Kun olin yhdeksän, luokalleni tuli uusi tyttö, joka itki jokaisella tunnilla. Yhdellä välitunnilla hän kysyi minulta nyyhkyttäen, missä on vessa. Opastin hänet vessaan ja kun hän tuli ulos kysyin, voiko hän olla välkällä. Kysyin myös, miksi hän itkee. Uusi ystäväni kertoi, että hänen isänsä oli kolme vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin ja että uudella naisella oli ollut vammainen tyttölapsi. Kolmen vuoden aikana kaverini oli oppinut rakastamaan tätä vammaista, mutta sitten hänen puolisisarensa oli kuollut.
Kerroin ystävälleni omasta elämästäni. Itkin jo silloin, kun kerroin löytäneeni avaimen.
Myöhemmin olimme parhaita kaveruksia. Hän oli jo unohtanut menneensä, mutta minä en. Enkä koskaan tule unohtamaan sitä.
Hyvä onneni loppui, kun täytin kaksitoista vuotta. Ystäväni piti muuttaa pois. Jäin yksin. Jotkut yrittivät olla kavereitani, mutta se oli mahdotonta. He eivät uskoneet spiritismiin, eivätkä menneisyyteeni, joten olen vieläkin, yhä ja aina yksin. Ilman ketään, joka voi lohduttaa… Paitsi hevoset…
Meidän mielestämme tämä oli tosi koskettava tarina ja jos et usko tämän olevan totta, ethän tule räyhäämään siitä vieraskirjaamme…
 

Tuntematon painajainen

Eräänä iltana eräs tyttö, Danielle, istui soffalla katsomassa televisiota ja ahmi samalla sipsejä. Elokuvan ikäraja oli 18 vuotta ja Danielle oli vasta 12-vuotias. Elokuvan nimi oli Uinu, uinu lemmikkini. Daniellen mielestä elokuva oli alussa tosi hyvä, mutta keskivaiheessa elokuvaa häntä alkoi pelottaa.
Elokuvassa mies oli ampunut Zowie-nimisen koiran ja koira oli kuollut. Koiran omistaja ja tämän ystävä hautasivat sen lemmikkien hautausmaalle, juuri sinne, minne ei olisi saanut mennä. Seuraavana iltana koira oli tullut takaisin omistajan luo ja raapi kanojen häkkiä…
Danielle tärisi. Hän rutisti sipsikulhoa käsissään ja katsoi elokuvaa, vaikkei halunnutkaan. Hän vilkaisi nopeasti kelloaan: se oli puoli 12 yöllä. Yhtäkkiä Daniellelle tuli kova vessahätä. Hän pidätteli hätäänsä, mutta sitten hän voitti pelkonsa. Hän nousi soffalta ja kipitti portaat alas. Juuri kun hän oli avaamassa vessan ovea, ulko-oven takaa kuului raapaisuja ja murisemista. Danielle haukkoi henkeään ja meni hitaasti ovelle. Hän raotti ovea, mutta tuuli lennätti sen auki. Danielle haukkoi henkeään uudestaan. Suoraan hänen edessään seisoi valkoinen koira, jolla oli iso, iso aukinainen haava lanteessa. Siitä valui verta ja koira murisi. Eläimen silmät loistivat punaisina ja sen tassut olivat kuraiset. Miksi sen piti tulla juuri tänne?, Danielle ajatteli kauhuissaan. Muuta hän ei ehtinyt ajattelemaan, kunnes koira oli jo hyökkäämisasennossa. Danielle kirkui, kun koira hyppäsi! Danielle kaatui koira päällään ja koira raapi ja puri Daniellea. Jo muutaman sekunnin päästä Danielle tunsi kuinka hänen naamansa oli verillä ja hän oli ihan kokonaan joka puolelta veressä. Hän näki vielä kerran koiran naaman ja sitten se raapaisi häntä naamaan. Danielle meni tajuttomaksi. Hänen hengityksensä hidastui…
- Danielle… Danielle, herää!
Hän makasi sairaalan vuoteella. Hänellä oli verisiä siteitä joka puolella vartaloa, hän tunsi ne, mutta ei… Hän ei nähnyt niitä! Hän alkoi kiljua, hän kiljui kuin palosireeni. Hän kiljui, eikä lopettanut, kukaan ei saanut häntä lopettamaan. Hän kiljui seuraavat kolmekymmentä sekuntia, kunnes lopetti silmät vetisinä. Hoitajat olivat hänen vierellään.
- Danielle, miksi kiljut noin? Täällä voi joku saada kohtauksen! hänen äitinsä itki.
- Minä… Minä en näe mitään! Olen sokea ja kaikki on sen helvetin rakin syytä! Danielle karjui.
Parin kuukauden kuluttua, Danielle pääsi kotiin. Hän oli täysin sokea, mutta hän ei missään tapauksessa halunnut mitään keppiä avuksi.
- Sinulle on ostettava keppi, jolla voit liikkua, äiti sanoi.
- En halua mitään tikkua, pärjään kyllä yksinkin! Danielle huusi.
Hän ei tahtonut mitään apuvälinettä.
- Danielle, voitko kertoa, miksi olit noin verinen, kun tulimme kotiin ja kyyditimme sinut nopeasti sairaalaan? äiti kysyi.
- Kerroin jo, että se on sen koiran syytä, hän vastasi. – En halua puhua siitä!
Hän nukkui alakerrassa olevalla soffalla monta päivää.
Sitten parin viikon päästä Daniellea alkoi ahdistaa, koska hän ei voinut käydä kävelyllä ilman mitään apuvälinettä. Hän kertoi siitä vanhemmilleen ja he ehdottivat koiraa. Danielle suostui. Hän ei enää muistanut, että vihasi koiria siitä lähtien, mitä koira hänelle teki. He kävivät katsomassa koulutettuja koiria. Danielle sai silittää kaikkia vaihtoehtoina olevia koiria. Hänelle kerrottiin, että vaihtoehtoina olivat: musta labradorinnoutajauros George, kultainennoutajauros Snigge, ajokoiranarttu Phoenix ja samojedinkoirauros Zowie. Hän valitsi Zowien, sillä hän oli aina pitänyt samojedeista ja kun kerta nyt sai samojedin, hän oli onnellinen.
Hän kävi Zowien kanssa lenkeillä ja hoiti koiraa. Eräänä yönä Danielle nukkui taas soffalla ja Zowie lattialla hänen vieressään. Koira alkoi murista ja raapia soffaa. Danielle heräsi. Hän nousi istumaan, muttei tietenkään nähnyt mitään. Hän kuuli koiransa murisevan ja raapivan soffaa, mutta hän luuli, että koira näki painajaista ja meni takaisin makuulle. Yhtäkkiä Daniellen muisti palasi etukäteen kertomatta. Danielle nousi ja avasi silmät, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä… Mutta sitten siitä olikin! Hän näki Zowien sellaisena, kuin se verenhimoinen rakkikin oli. Hän haukkoi henkeään nähdessään Zowien lanteen. Siinä oli aukinainen haava! Se oli sama koira! Hän alkoi kirkua kovaa. Hänen vanhempansa heräsivät ja ryntäsivät pesäpallomailat kädessään olohuoneeseen ja näkivät, kuinka Zowie hyppäsi Daniellen kimppuun. Danielle potki ja kiljui kuin viimeistä päivää. Hänen vanhempansa olivat kauhusta jäykkinä. He pudottivat mailat varpailleen, mutteivät tunteneet mitään.
- Minä en ole sokea enää! Ottakaa koira pois, niin voin jatkaa elämää niin, että näen! Apua! Danielle kiljui.
Juuri kun Daniellen isä oli menossa koiran luo, koira repi Daniellelta kaulan auki, niin että Danielle kuoli samantien. Koira katosi yhtäkkiä.
Danielle haudattiin heidän talonsa taakse. Hautajaiset olivat pienet ja kaikki itkivät. Paikalla olivat vain kaikki sukulaiset, ystävät perheineen ja koulun opettajat.
Daniellen vanhemmat olivat joka päivä Daniellen haudalla monta tuntia ja katsoivat hautakiveä ja kukkia. Kun he olivat kääntäneet päänsä muualle ja kääntäneet sitten takaisin, he näkivät Daniellen istuvan hautansa päällä! Daniellen naamasta tippui verta. Kun Danielle nosti päänsä, hänellä oli koiran naama! Sitten hänen koko vartalonsa muuttui koiran muotoon ja hän murisi. Hän oli aivan Zowien näköinen. Hetkeäkään ajattelematta, tämä hyökkäsi vanhempiensa kimppuun…
Yhtäkkiä Danielle heräsi soffalta sipsikulho kädessään. Hän oli nähnyt vain pelkkää unta. Hän vilkaisi kelloaan: se oli jo 7 aamulla.
 
 

Kirottu talo

Suuri kuu paistoi kirkkaalla taivaalla. Se hohti valoa hämärään huoneeseen. Vanha mies istui ikkunan ääressä ja katseli surumielisesti ulos. Viereiselle tontille nousi komea talo. Se oli uusi, mutta vanhahtava tyyli herätti arvostusta. Mies tunsi kuitenkin myös suurta pelkoa talon suhteen. Uusiutuva kasvillisuus oli saanut tuhkasta voimia. “Ei. Se ei olisi loppu. Ei vielä, ei ehkä koskaan”, hän ajatteli. Kylmä kipu levisi hänen selkäänsä ja kuin halvautuneena mies kaatui lattialle iskien päänsä pöydän kulmaan.
Viikkoja oli kulunut kun ambulanssi kaarsi pois pihasta. “No hänhän oli jo vanha. Ihmisiä tulee ja menee, ei siinä mitään ihmeellistä ollut”, totesi lääkäri. Yksinäinen herra Robinson oli löydetty pää haljenneena vasta viikkoja kuolemasta. Herra Williams katsoi huojentuneena ympärilleen. “Olisi vaimolle järkytys, jos uudella asuinpaikalla tapahtuisi vähänkin jotain hämäräperäistä, vainoharhainen kun sellaisten asioiden suhteen vähän on”, hän mainitsi vielä. Herra Williams oli muuttanut uuteen taloon perheineen, vaimonsa Helenin ja lapsiensa Katien ja Joshuan kanssa. Muuttomiehet raahasivat huonekaluja talon kolmanteen, eli ylimpään kerrokseen. Rouva Williams nousi mukana seuraten leveitä portaita, jotka kaartuivat kauniisti. Kaiteet olivat koristeelliset ja pienet ikkunat, jotka tekivät aulan hämäräksi, toivat vanhanaikaisen tunnelman. Tummat, juhlalliset värit ja paksut seinät todellakin olivat kuin kymmenien vuosin takaa, jopa vuosisadan vaihteesta. Talossa oli myös ullakko, kuin mikäkin kummitustalo. “Eikö tällä paikalla aikaisemminkin ollut talo? ” Helen ihmetteli ääneen, saamatta kuitenkaan vastausta. “Mitä sille on tapahtunut?” Epämiellyttävä hiljaisuus jäi ilmaan ja kuin kylmä viima olisi puhaltanut paksujen ikkunanpuitteiden läpi.
Aikaa kului ja perhe oli tutustunut naapureihin ja lapsetkin olivat löytäneet kavereita. Päällisin puolin kaikki oli hienosti. Rouva Williamsin mieltä oli kuitenkin jäänyt painamaan eräs poikkeukseton seikka. Jokaisessa lähiön talossa oli uudet asukkaat. Vasta menehtynyttä herra Robinsonia lukuun ottamatta, kaikki asukkaat olivat muuttaneet pois. Asuinseutu oli kaunis ja paikka muutenkin miellyttävä. Se herätti luonnollisestikin Helenissä ihmetystä. “Kaikki ei voi olla kohdallaan…”Helen mietti. “Kaikkihan on täydellistä”, hänen miehensä sanoi aina. Silti Helen tunsi sisimmässään jotain. Kuin polttava kipu selkäpiissä, varoituksena. Polttava tunne levisi ja Helen melkein huudahti kivusta, kun tunne yhtäkkiä katosi. Kaikki oli taas normaalia. Helen oli kauhuissaan. Hän tiesi olevansa täysin terve, kaikin tavoin. Äskeinen kipu ei ollut mitään tyypillistä särkyä. Se oli kuin tuli, joka poltti häntä sisältä päin.
Talo paloi. Kuului lasten huutoa ja putoilevien lautojen ja tavaroiden putoamisesta lähteviä ääniä. Helen yritti nousta sängystään, mutta ei pystynyt liikkumaan. Hän tunsi kuinka tuli sulatti hänen ruumistaan. Kärsimys vei häneltä lähes tajun… Helen heräsi hikisenä. Hän ponnahti äkkiä sängystä ylös, kunnes tajusi nähneensä vain unta. Hän katsoi huojentuneena sileää ihoaan. Ei jälkeäkään palamisesta. “Se oli niin todellisen tuntuista”, hän ajatteli. Oli yö, mutta yrityksistään huolimatta Helen ei saanut enää unta. Hän oli hermostunut, eikä päässyt unen tunnelmasta eroon. Hän siirtyi alakertaan juomaan kahvia ja selventämään ajatuksiaan. Hän oli nähnyt samantapaisia unia lähiaikoina jo useamman kerran. Paremminkin unissa oli yksi yhdistävä tekijä, tuli. Helen oli saanut tuntea monenlaista epätoivoa, kärsimystä, pelkoa ja kipua unissaan. Hänellä oli tunne, joka sanoi ettei kaikki ollut kunnossa. Helen uskoi omaavansa erikoisia lahjoja. Että hän näki asioita. Hänen puolisonsa ei ottanut häntä kovin vakavasti. “Nyt olisi jo korkea aika saada Thomas ymmärtämään”, Helen ajatteli päättäväisesti.
Rouva Williams kääntyi korkean hyllyn puoleen, jossa pölyyntyneet kirjat nojasivat toisiinsa. Hän oli kirjastossa. Matalakorkoiset kengät kopisivat äänekkäästi, kun hän käveli hiljaisuudessa. Helen ei ollut puhunut kenellekään yliluonnollisista kokemuksistaan. Hän etsi kotikylänsä sanomalehtiä. Uutiset oli arkistoitu järjestykseen paksuihin kansioihin. Hän veti lähes puolimetrisen kansion ja raahasi sen pöydälle. Se oli aivan pölyssä, vaikka sisälsikin korkeintaan parin vuoden takaisia artikkeleita. Koko hyllykin oli aivan perällä, kuin piilossa. Helen oli ihmeissään, eikö ihmisiä sitten kiinnostanut enää vanhentuneet asiat. Vaikutti lähes siltä kuin sanomalehtiä haluttaisiin vältellä. Oliko niissä jotain sellaista mitä kukaan ei halunnut nähdä, mikä haluttiin vain unohtaa? Helen käänteli kiivaasti sivuja eikä oikein itsekään tiennyt, mitä tarkalleen oli etsimässä. Mutta kuin vaistomaisesti hän pysähtyi tulipaloilmoituksen kohdalle. Jokin talo oli palanut ja tämä talo oli sijainnut juuri heidän kotinsa paikalla! Kaikki asukkaat olivat kuolleet. Aiheesta kerrottiin välttelevästi, eikä sanallakaan syttymissyystä. Mielenkiintoista jutussa oli kuitenkin se, että talo oli ollut vasta rakennettu. Helen päätti etsiä tietoa entisistä asukkaista ja talon historiasta muutaman vuoden takaisista artikkeleista. Helen löysi vastaavan jutun palaneesta talosta ja luuli jo törmänneensä samaan artikkeliin uudestaan. “Huonoa järjestelyä täällä”, hän ajatteli jo kunnes vuosiluku paljasti hänen luulonsa vääräksi. Sama kohtalo oli aikaisemmallakin, kohtalaisen uudella talolla. Selittämättömät palot näyttivät toistuvan aina uudestaan ja kuin kiistääkseen asian itseltään hän päätti lähteä pikaisesti kotiinsa. Hän ei uskaltanut enää hankkia lisää vahvistusta pelolleen, sillä halusi unohtaa koko asian. Olla uskomasta, että pian heidänkin perheensä kokisi saman kohtalon…
“Tuhopolttaja?” Herra Williams toisti epävarmana puolisonsa epäilyksen. Helen oli kertonut aamiaispöydässä tutkimuksistaan. Viime öisen painajaisen jälkeen hän tajusi, ettei voinutkaan vain valehdella itselleen, ettei olisi syytä pelkoon. “Tämä asia pitää selvittää. Lopullisesti. Tänään menen poliisin puheille”, Helen ilmoitti miehelleen. Thomas, joka vihdoinkin alkoi lämmetä vaimonsa epäilyksille, lupautui mukaan. Jo ulko-ovella Helenin matka keskeytyi. Polttava tunne lähti jalkateristä, joka vain nousi ylemmäs mitä pidemmälle hän meni. Kuin jalat tulessa hän alkoi huutamaan ja polkemaan jalkojaan maahan, kuin tukahduttaakseen paloa. Thomas otti ihmeissään Helenistä kiinni ja laski tämän makuulle lattialle. Helenin kipu lakkasi ja yhtä nopeasti kuin kohtaus oli alkanut, se loppui. “Mikä sinulle tuli?!” Thomas hätäili.” En tiedä”, Helen vastasi, ” taidan jäädä kotiin lepäämään.” Joshua ja Katiekin olivat rynnänneet hädissään paikalle. “Mene vain yksin poliisiasemalle. Asia täytyy selvittää ajoissa, ennen kuin mitään kamalaa tapahtuu”, Helen sanoi vakavasti. Herra Williams lähti ja Helen jäi lapsiensa kanssa kotiinsa. Helen ei osannut yhdistää sattunutta välikohtausta aikaisempiin kipuihin ja uniinsa. Hän alkoi kuitenkin hieroa särkeviä jalkojaan. Hän riisui sukkansa. Järkytys oli suuri, niissä oli selvästi palovammoja.
Herra Williams keskusteli vanhemman poliisin kanssa palotapauksista. Hän ehdotti, että kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlaisesta tuhopolttajasta. Kalpea poliisi vastasi vaisusti ettei minkäänlaisia todisteita ollut. Keskustelu loppui lyhyeen ja pettyneenä herra Williams oli jo lähdössä. Vanhahko naispuolinen henkilö, joka oli selvästi seurannut keskustelua, pyysi hänet luokseen.” Se ei ole mitään sattumaa”, hän lähes kuiskasi.” Se on jatkunut jo vuosikymmenet. Se oli itsemurha. Paloi talonsa mukana. Hän ei saa rauhaa. Olkaa varuillanne…” Nainen kääntyi äkkiä nurkan taakse, eikä Thomas löytänyt häntä vilkkaan ihmisvilinän joukosta poliisiasemalla. Thomas ei tiennyt miten suhtautua outoon naiseen, mutta lähti kuitenkin kiireesti kotiin
Helen makasi epätoivoisena sängyssään. Hän katsoi paksua seinää ja kuin kiinni jähmettynyttä ikkunaa. Makuuhuone oli toisessa kerroksessa, eikä Helenillä ollut aikomustakaan lähteä kiipeämään palanein jaloin parveketta pitkin alas. Outo tunne kuitenkin sanoi, että hänen pitäisi päästä ulos. Hän ajatteli sekoavansa. Hän ihmetteli pakokauhuista tunnettaan. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Hänhän pääsisi ulos koska haluaisi. “En ole talon vanki”, Helen totesi päättäväisesti itsekseen ja ihmetteli heti perään, miksi edes ajatteli jotain niin älytöntä. Minulle vain sattui pieni tapaturma. Kuin pitääkseen mielenterveytensä, hän alitajuisesti kieltäytyi ajattelevansa asian yliluonnollisuutta. Itsestään syttyvät jalat tosiaankin olivat liikaa jopa Helenille. Yllättäen Helen vain nukahti. Määrätyn kohtalon murehtiminen olisikin ollut täysin turhaa…
Thomas sulki oven perässään. Talo kuulosti hiljaiselta. Hän ajatteli ihmeissään tapaamaansa naista: “Aivan kuin hän olisi tarkoittanut, että täällä kummittelee. Pitää unohtaa tuollaiset hömpötykset.” Herra Williams ei todellakaan uskonut mihinkään tuollaiseen. Vakaa ja tervejärkinen mies siirtyi olohuoneeseen huomaamatta katonrajassa seuraavaa savua. Perheen toivo oli tuhoon tuomittu, niin kuin kaikkien edellistenkin. Eikä rauhaton sielu saanut vieläkään tarpeekseen.

 

Nukke

Eräs mies oli liikematkalla kaukana kotoaan ja oli viipynyt jo pitkään. Hän tunsi syyllisyyttä jättäessään vaimonsa hoitamaan kolmea lasta yksin ja päätti ostaa vaimolle kauniin korun ja tytöille jotain kivaa. Valitettavasti perhe ei ollut kovin varakas, joten vaimon koru imi paljon rahaa eikä miehellä ollut varaa ostaa lapsilleen mitään kallista. Silloin hän näki erään kaupan ikkunassa kauniin nuken. Sillä oli pitkät, hunajaiset, kiharat hiukset ja siniset silmät. Nukella oli yllään kukkamekko ja sen suu oli maalattu viehättävään hymyyn. Silti nukke maksoi vain pari euroa. Mies marssi oitis sisään ja ilmoitti kyttyräselkäiselle myyjälle tahtovansa ostaa nuken. Kauppias kertoi, että nukkea ei halunnut kukaan ja se oli vaarallinen, mutta mies vain nauroi. Kauppias kertoi, että itsekin joutui valvomaan nuken vuoksi, ja mies nauroi vain kovempaa. Niinpä tuo kaunis sinisilmäinen nukke lähti miehen matkaan.
Kotona mies otettiin iloisin mielin vastaan ja vaimolla nousi kyyneleet silmiin lahjan saadessaan. Kolme tytärtä innostuivat uudesta nukesta ja alkoivat heti leikkimään sillä. Ilta meni nopeasti ohi ja tuli nukkumaanmenon aika. Vanhin tytär sai pitää ensimmäisenä nuken ja hän asetti sen istumaan yöpöydälleen. Tytön nukahtaessa nuken silmät liikahtivat. Vaaleat hiukset heilahtivat nuken noustessa seisomaan, ja nuken kaunis hymy hyytyi. Nukke käveli työn sängylle, ja tämän silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. Se nosti kätensä ja viilsi tyttöä pitkillä kynsillään pitkin poikin. Juuri ennen tätä murhenäytelmää tyttö heräsi, mutta ei pystynyt huutamaan apua..
Aamulla vanhemmat löysivät kuolleen tyttärensä sängystä, ja koko perhe suri. Nuken kasvot olivat taas hymyssä ja mies oli näkevinään hymyssä jotain. Nukke näytti tyytyväisemmältä kuin eilen, mutta mies puisti vain päätään ja ajatteli näkevänsä harhoja. Nuken hiukset olivat värjääntynet punaiseksi verestä ja shokin laantuessa nuoremmat tytöt yrittivät pestä nukkea puhtaaksi, mutta veri ei vain lähtenyt. Seuraavana yönä keskimmäinen tytär otti nuken haltuunsa, ja taas yön koittaessa nukke heräsi ja murhasi keskimmäisen tyttären. Mies raivostui ja heitti nuken kellariin ja lukitsi oven. Vaimo yritti rauhoitella ja sanoi, ettei se nuken syytä ollut. Vasta silloin mies kertoi kauppiaan sanoista, ja nukke jäi kellariin. Jäljellä oli vain kolmen hengen perhe ja kaikki perheen jäsenet itkivät. Yön tullessa kävivät kaikki nukkumaan. Vanhemmat saivat nopeasti unta, mutta nuorin tytär vain itki sängyssään. Keskiyön aikoihin tyttö lähti hakemaan vettä, mutta seisahtui käytävään ja piiloutui ison kukkaruukun taakse. Nukke seisoi hänen vanhempiensa huoneen edessä ja katseli ovea vihaisena. Se tönäisi oven auki ja hiipi sisään. Nuorin tytär kuuli vanhempiensa huudot ja nuken ilkeän naurun, mutta ei pystynyt liikkumaan saati huutamaan. Huudot loppuivat, ja nukke käveli tyytyväisenä ulos. Silloin se näki nuorimman tytön ja katsoi tätä pettyneenä. Tyttö muisti, että isä oli kertonut kauppiaan valvovan nuken vuoksi ja päätti itsekin valvoa. Hän istui kukkaruukun takana koko yön ja nukke tuijotti häntä sinisillä silmillään. Kun aamun ensisäteet valaisivat käytävän, nukke kaatui täysin normaalina käytävälle. Tyttö otti sen ja juoksi järven rantaan. Tyttö heitti nuken niin pitkälle kuin pystyi ja lähti. Hän sai sukulaistensa luota yöpaikan ja katsoi koko päivän ikkunasta ulos. Kun tyttö aikoi mennä nukkumaan sohvalle, hän kuuli rapsahduksia ja näki nuken kiipeävän sisään keittiön ikkunasta…
Edelleenkin tyttö muutti talosta toiseen valvoen joka yö, ja nukke seurasi häntä mihin ikinä hän menikään… Kukaan ei tiedä mitä tytölle loppujen lopuksi tapahtui, mutta kerrotaan, että tämä katosi, ja kaunis sinisilmäinen nukke löydettiin hänen viimeiseltä olinpaikaltaan. Nukke poltettiin, mutta jokin päivä se vielä palaa…
Ethän osta liian kaunista ja halpaa nukkea kotiisi?

 

Kosto

Yö hohti pimeyttään jotenkin uhkaavan pilvisenä kaukaisen, pienen englantilaisen kylän päällä. Vuosi oli 1902. Nelihenkisen perheen omakotitalon kaikki valot oli sammutettu. Oli kuolemanhiljaista. Perheen toinen tytär, Anastacia oli valveilla. Hänellä oli hyvin levoton olo, syytä siihen hän ei tiennyt itsekään. Anastacia nousi vuoteeltaan ja hipsi kirjoituspöydän luo.
Talo oli todella vanha, 1800-luvun alussa tehty. Kaikki huonekalutkin olivat myös vanhoja. Anastacia nojasi pöytään. Heti alkoi kuulua uhkaavaa narinaa. Pöydän päällä olevalta hyllyltä putosi jotain. Se oli päiväkirja. Anastacia otti sen hentoisiin käsiinsä ja avasi sen hitaasti ja varovaisesti. Vuosisadan pölyt lennähtivät kuitenkin ja laskeutuivat leijaillen, jotenkin salaperäisen tuntuisesti hänen eteensä. Hänelle tuli hyvin ahdistava olo, aivan kuin pölyn laskeutuminen olisi enteillyt jotain…
Päiväkirjan kirjoitus oli vanhanaikaista ja todella koukeroista. Anastacia syventyi lukemiseen.
“17.8.1802
Rakas päiväkirja
Minua pelottaa aina, paitsi nukkuessani. Vanhempani – varsinkin isäni on pelottava. Hän pieksee minua, jos en tee kotitöitä. Nyt he ovat löytäneet minulle jonkun miehen. En tahdo! Minulla on rakastettuni, komea Charles, mutta poika on maalaistalosta. Rakkauttamme ei sallita, ja se tuntuu minusta kamalalta. Isäni ehdokas on George. Kuninkaallisesta suvusta. Ei ole oikein, se ei ole! Mutta minun on kuunneltava isääni. Paitsi jos lähden.
Laskin köyden alas ikkunasta ja kävelin. Charles olisi varmasti joella. Kuljin sinne surua tuntien. Mukana vain tämä päiväkirja ja Charlesilta saamani kynä. Oli niin hiljaista. Arvasin oikein, Charles oli joella. Kerroin hänelle miehestä. Charles oli surun murtama, niin kuin minäkin. Charles ojensi minulle kauniin, kultaisen riipuksen, jossa oli sydän. Siinä luki: Aina rakastaen, Charles & Anna. Sitten hän otti puukon esiin ja viilsi kurkkunsa! Huusin, huusin niin paljon. Itkin Charlesin takkiin. Minun oli kuitenkin mentävä kotiin ennen aamunkoittoa ja otin Charlesin takin mukaan muistoksi hänestä.”
“26.9.1802
Rakas päiväkirja
Nyt minut on naitettu Georgelle. Hän halusi välttämättä muuttaa jonnekin kauas pienestä, syrjäisestä kotikylästäni. Mies on hirveä, omistavainen. Joskus öisin kuulen vieläkin Charlesin kutsuvan minua. Saan hänen sanoistaan selville vain sen, että hän tulee kostamaan aina sadan vuoden välein, jolloin hän murhaa minun entisessä huoneessani asuvan henkilön. Oli se nainen tai mies. Minua pelottaa. En halua tuota kohtaloa sille henkilölle, joka erehtyy asumaan siinä huoneessa.”
Anastacia keskeyttää lukemisen. Hän katsoo almanakkaansa. “Tänäänhän on 26. syyskuuta!”, Anastacia toteaa kauhuissaan. Hän tajuaa asuvansa väärään aikaan väärässä huoneessa. Anastacia kuulee takaansa äännähdyksen, josta erottaa sanat “minä” ja “kostan”. Hän tuntee kylmän ja terävän metallin koskettavan kaulaansa. Anastacia tietää kuolevansa samalla tavalla kuin Charleskin. Yhden nopean viillon jälkeen hän vaipui horrokseen, josta hän ei enää herää. Koskaan.

 

Valkea susi

Istuin autossa ja katsoin ulos. Satoi. Vielä vain 10 kilometriä niin olisimme mökillä. Katsoin kuvaani pienestä taskupeilistä. Olen ihan tavallinen tyttö, siniset silmät ja melko pitkät vaaleat hiukset. Laitoin peilini taskuuni ja huokasin.
- Olemmeko kohta mökillä? minä kysyin äidiltä ja isältä.
- Ihan kohta, isä vastasi ja laittoi radion päälle. Näin korvessa ei löydä hyvää musiikkia. Ei edes radio Novaa tai NRJ:tä. Sieltä kuului vain jotain vanhan eukon höpötystä: “Me oltiin siis metsästämässä minun pojan kanssa valkeita susia, niitähän on vaa kaks, ja ne on aikamoisii epeleitä. No poikani näki valakosen suden, mut mie en. Se meni ampumaa sitä, kuulu laukasu ja sit ei mittää. Kohta tuli mun luo valakonen susi joll’ oli miu poikain pyssy suussa, mie otin se pyssyn siltä ja lähetin sen matkoihinsa. Mie menin kattoo mis miun poika oli, ja siel oliki vaa kuollu valkone susi! Eli miun poikain nimi on Petri Suomulahti. Ilimottakaa jos näette!”
“Isä, laita se radio kiinni. En jaksa kuunnella tarinoita kaiken maailman valkoisista susista ja katoamisista”, minä tokaisin tylsistyneenä. Isä sammutti radion.
“Sehän on se taru, että jos tappaa valkoisen suden, tappajasta tulee kuollut susi, ja susi jatkaa elämistä”, isä muisti. Minä huokaisin, isät ovat aina isiä.
Olimme perillä mökillä. Juoksin sisään. Olimme mökillä pari päivää, kunnes tuli lähdön aika. Olin itsepäinen ja halusin mennä käymään metsässä isän ja äidin kanssa. Isä ja äiti tulivat perässäni, kun minä jo harpoin kovaa vauhtia metsässä. Sitten lähdin juoksemaan. Halusin juosta!
“Odottakaa te täällä!” minä huusin ja juoksin syvemmälle metsään. Löysin lammen, jossa oli joutsenia. Katsoin niitä hyvin kauan. En tiedä kuinka kauan mutta tunsin, että kohta pitää lähteä isän ja äidin luo. No, minä lähdin etsimään heitä. Pian löysin heidät kauhukseni kuolleina maassa. Heidän vierellään oli susi, valkea susi.
“Mitä olet tehnyt?!” huusin raivoissani sudelle.
“En mitään, he odottivat vain liian kauan, ja varjosusi tuli ja päästi heidät kitumasta. Löysin vanhempasi täältä juuri äsken, taisit katsoa liian kauan aikajoutsenia, etkö?” selitti susi lempeästi, “minä voin auttaa sinua ja perhet-”
“Senkin paholainen!” itkin ja olin kamalan tuohtunut. Otin maasta oksan ja tapoin valkean suden iskemällä raivoisasti oksan suoraan sen sydämen läpi. Sitten tunsin jotain outoa. Maailma pimeni. Minä kiljuin ja putosin tyhjyyteen.
Vuosi 2087, aamuradio:
“12-vuotias tyttö kadonnut, samoin hänen vanhempansa. Heitä ei ole löydetty. Ainoa tieto on se, että he katosivat metsässä. Etsinnöissä löydettiin vain valkea, kuollut susi, jolla oli siniset silmät, ja sillä oli keppi lävistetty sydämen läpi…”

Eli olen se tyttö, ja nyt susi. Olen toisessa ajassa ja paikassa. En tiedä mitä tapahtui kun aika muuttui, mutta vuosi on silti 2007. Tapahtui mitä hyvänsä, tiedän vain että mikään ei ole mahdotonta.
 

Kauhukadun kulkukoirat

Kun kuljet pitkin pimeitä katuja kaupungissa, ole tarkkana. Jos huomaat liikettä roskiksilla tai muilla nurkilla, pysähdy. Ole liikkumatta. Jos se onkin vain kissa tai jokin muu kuin koira, huokaise helpotuksesta ja jatka matkaasi. Mutta jos satut näkemään koiran, laihan, elottoman näköisen sellaisen, pysähdy. Ole liikkumatta. Jos koira ehtii nähdä pienenkin liikkeen, ei auta pakoon juokseminen tai avun huudot…
- Älä nyt vitsaile, siis tuohan on pelkkää satua, Jessica hekotti luokkatoverilleen koulun käytävällä.
- Se on totta, ihan oikeasti. Kauhukadun varrella on oikeasti sellaisia koiria, Jenna intti vastaan. – Mä en todellakaan suosittele sinne menemistä, mä en ainakaan menisi jos saisin vaikkapa miljoona euroa, en taatusti menisi.
Jessica räjähti taas nauramaan.
- Älä vitsaile, mä menisin ja muuten sataprosenttisen varmasti menisin, hän uhosi.
Jenna pysyi vaiti. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi suoraan eteensä. Käytävän toisessa päässä seisoi ruskea, laiha koira. Jenna haukkoi henkeään. Jessica vain katsoi hölmistyneenä kahdenkymmenen metrin päässä heistä seisovaa koiraa.
- Jenna kuule, ei tuo koira ole mikään Kauhukadun kulkukoira. Se on Pasin koira, Romu, Jessica pidätteli nauruaan.
- Ja mitenköhän se tänne tuli? kysyi Jenna ääni väristen ja pitäen katseensa tiukasti kiinni koirassa.
- Voi jumalauta, Jenna, Jessica repesi taas nauramaan.
Samassa Jenna kaatui jalat heikkoina maahan, menetti tajuntansa ja kaatui lopuksi selälleen.
- Jenna…? Jessica ravisteli luokkatoveriaan. – Jenna!! hän huusi huolestuneena.
Muutama luokan ovi avautui ja opettajia tuli ulos.
- Mikä hätänä? naisopettaja kysyi.
- Jenna vaan… se kaatui tuohon. Se on tajuton. Pasi! Sun koiras on tuolla käytävän toisessa päässä, Jessica nyyhkytti.
- Mitä…? Romu! Tänne ja heti! Pasi kutsui koiraansa.
Se köpötteli omistajansa luokse.
Koira kävelee luoksesi lipoen huuliaan. Sen janoava katse kohdistuu silmiisi. Se kävelee hitaasti, hitaammin kuin vuosi. Se ei päästä ääntäkään. Se ei edes ponnista…
- Herää… Herää Jenna-pieni…
Jenna siristi silmiään. Hän katseli ympärilleen. Äiti ja isä olivat hänen vierellään. Huone oli valkoinen. Hän tiesi olevansa sairaalassa, kun tunnisti steriilin sairaalahuoneen hajun nenässään.
- Voi kulta, vihdoinkin sinä heräsit! äiti voivotteli ja muiskautti suukon Jennan kylmälle poskelle. – Oletpas sinä kylmä.
Jenna tuijotti eteensä mykkänä. Hänen sinertävät huulensa vapisivat.
- Se… se koira… hän mumisi.
- Mikä koira? isä uteli.
- Se on Kauhukadun… kulkukoira…
- Minkä kadun? äiti hölmistyi.
- Älkää menkö sinne kadulle… Älkää menkö… sitten Jennan silmät painuivat kiinni. Hän säpsähti.
- Jenna, mikä sinun tuli? äiti kysyi. – Jenna hei?
Jenna ei vastannut. Hän piti silmät kiinni.
- Jenna! Jenna! äiti nyyhkytti.
Isä painoi nappia, jolla hälytti sairaanhoitajat paikalle. Samassa ovi lennähti auki ja ainakin kahdeksan sairaanhoitajaa ryntäsivät sisään. He häärivät hätäisesti Jennan ympärillä. Jotkin laitteet piippasivat. Sitten yksi hoitajista kääntyi vanhempien puoleen.
- Mitään ei ole enää tehtävissä. Hän on menehtynyt.
Äiti lennähti isän kaulaan ja itki hiljaa. He poistuivat käytävälle.
Koira on jo kimpussasi. Se kaataa sinut selälleen, huudat, potkit ja lyöt koiraa. Se on nopea, vaikka tuntuu hitaalta. Se iskee hampaansa kaulaasi, vetää nahan pois. Hammas osuu valtimoon…
Jessica itki tyhmyyttään huoneensa sängyllä. Hän syytti tapahtuneesta itseään, vaikka hän ei ollut millään tavalla syyllinen Jennan kuolemaan. Hän ajatteli vain Jennaa, heidän viimekesäisiä hetkiä. Kaikki muuttui Jennan käydessä elokuvissa. Katsomassa Kauhukadun kulkukoirat. Jenna oli sen jälkeen kylmä. Hän oli myös hiljainen. Keskittyi koulutunneilla. Teki aina läksyt huolellisesti. Istui välitunnit penkillä. Penkki oli hänen ainoa ystävänsä elokuvan jälkeen.
Koira kävelee tyytyväisenä pois. Katsahtaa vielä taakseen ja näkee ruumiin asfalttitiellä, jonka kaulasta valuu mustaa verta. Koira loikkaa haihtuen kuin savuna metsään…
Kahden vuoden kuluttua, Jessica ei enää muistellut menneitä. Jessica ja hänen poikaystävänsä Tomi suutelivat intohimoisesti Jessican sängyllä. Jessica nousi hieman istumaan, mutta antautui taas Tomin syleilyyn.
- Mentäisiinkö kävelylle yhdessä? Jessica kysyi. – Tahtoisin käydä Kauhukadulla.
- Mennään vaan rakas, mutta vielä yksi viiden minuutin hetki, hani, Tomi sanoi.
Jessica laskeutui takaisin hänen päälleen ja he jatkoivat suutelemistaan.
Pian he kävelivät yhdessä pitkin Kauhukatua. Ilta oli vielä nuori. Taivas oli musta.
- Kulta, mennään etsimään joku lato tuolta metsästä. Tiedät varmaan mitä tarkoitan, Jessica sanoi.
- Okei, Tomi vastasi ja puristi Jessicaa takapuolesta.
- Autsh, Jessica naurahti.
He löysivät puolentunnin etsinnän jälkeen ränsistyneen heinäladon.
- Juuri sopiva, Jessica sanoi.
Tomi nyökkäsi. He astuivat latoon. Pian he olivatkin jo heinäkasassa suutelemassa. Yhtäkkiä alkoi kuulua murinaa…
Koira lähestyi punaiset silmät hehkuen kohti vähiin pukeutunutta tyttöä ja poikaa. Nämä eivät huomanneet koiran tuloa, ennen kuin murina voimistui. He lopettivat toistensa nuoleskelun ja katsahtivat koiraa…
- Tuohan on se Pasin koira, Jessica sanoi.
- Eikös se kuollut viime vuonna jonkun toisen koiran puremaan?
- En minä muista, Jessica sanoi. – Häivy mene kotiin, tuhma piski. Oman narttusi luo, vai oletko sä narttu? Jessica hihitti.
Kuului vain kiljaisuja ja kauhunhuutoja. Jessicaa ja Tomia ei enää koskaan läydetty.
Ole tarkka, kun kävelet illalla pimeillä kaduilla, minä varoitan sinua…
 
 

Vanha kartano

Oli myöhäinen ilta,jolloin minä olin usein jo sängyssä. Sinäkin iltana olin uppoutunut kirjaani, kun joku heitti kivellä ikkunaan.
Nousin sängystä ja menin katsomaan. Pihalla seisoivat kaksi ystävääni, Elina ja Sonja sekä ihastukseni, Kalle.
“Oona hei! Lähdetkö sä meidän kanssa tutkimaan sitä vanhaa kartanoa?” Kalle huudahti.
Olin aina ollut todella pelokas kaikkiin kummituksiin ja yliluonnollisuuksiin liittyvissä asioissa. Kauhuelokuvia en koskaan ollut uskaltanut katsoa.
“En mä tiedä…on jo aika myöhä”, sanoin epäröiden.
“Hmph, pelottaako sua?” Elina kysyi kädet itsevarmasti puuskassa.
“Oonahan pelkää pimeetä. Etkö sä sitä muista? Mähän sanoin, että tää on huono idea”, Sonja muistutti.
“Mä pidän sua kädestä, tuletko sitten?” Kalle kysyi ja katsoi minua silmiin.
Eihän sellaisesta voinut kieltäytyä!
“Okei, odottakaa sekunti,” sanoin nopeasti ja vedin ylleni siniset farkkuni ja hupparini.
Kiipesin ikkunasta ulos ja tikapuita pitkin ystävieni luo. Lähdimme heti kartanoa kohti. Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvoja ja hiekka narisi kenkien alla. Meitä ympäröivä metsä näytti niin pimeältä, että se olisi voinut hyvinkin nielaista sisäänsä.
Ystäväni juttelivat innokkaasti mutta minä olin aika hiljainen. En oikeastaan olisi halunnut mukaan.
“Se on tosi vanha! Joltain 1800-luvulta!” Elina selitti innoissaan.
Lähestyessämme kartanoa, puheemme taukosi. Elinakin oli kerrankin hiljainen ja Sonjan kasvoilla väreili pelko. Avasimme vanhat, narisevat portit ja tallustelimme pihaan.
“Elina ja mä mennään yhdessä ensin, laskekaa kymmeneen ja tulkaa sitten perässä”, Sonja käski ja tytöt lähtivät itsevarmoina ovelle.
Ennen heidän katoamistaan pimeyteen, huomasin Sonjan hapuilevan Elinan kättä.
“Yksi, kaksi…”, Kalle alkoi laskea ja minä kaivoin lenkkarinkärjelläni maata. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus tehdä vaikutus Kalleen mutta olin liian peloissani.
“Kymmenen!” Kalle hihkaisi innoissaan, hieman jännittyneenä ja lupauksensa mukaisesti tarttui käteeni tiukasti. Seurasin poikaa, tai oikeastaan hän veti minua perässään ovelle. Kalle avasi raskaan oven ja sukelsimme pimeyteen. Kävelimme pari askelta eteenpäin, kun ovi kolahti takanamme kiinni. Säpsähdin ja mietin, oliko se mennyt lukkoon. Pusersin Kallen kättä peloissani.
“Kalle… m-mua pelottaa”, uikutin surkeana. Sillä hetkellä en juuri välittänyt, pitikö poika minua pelkurina.
“Älä pelkää. Laita silmät kiinni, mä pidän sua koko ajan kädestä enkä päästä irti”, Kalle lupasi rauhallisesti.
Suljin silmäni ja jatkoin matkaa hänen vetämänään.
Yhtäkkiä astuin jonkin pehmeän päälle ja kirkaisin. Refleksinomaisesti painauduin Kalleen kiinni.
“Sshh… ei mitään hätää. Se oli varmaan vaan matto”, Kalle sanoi halaten minua ja päästi sitten irti.
“Mä katson sitä vähän tarkemmin mutta matto se varmaan oli”, Kalle sanoi ja kyykistyi.
“Kalle?” kysyin vähän ajan päästä saamatta vastausta. “Kalle!?!?” kysyin taas jo epätoivoisena.
“Toi ei oo kivaa, Kalle”, sanoin yrittäen kuulostaa vihaiselta mutta pelko voitti.
Samassa Kalle tarttui käteeni sanomatta sanaakaan. Hänen kätensä oli oudon kylmä mutta en vaivautunut ihmettelemään asiaa.
Ikivanhat öljylamput välähtivät ja ehdin nähdä vanhan miehen, jonka silmissä oli pohjaton tummuus. Kirkaisin hyytävästi mutta enää en tuntenut kenenkään kättä kädessäni. Lähdin juoksemaan jonnekin ja törmäsin portaisiin. Silmät kiinni tartuin kaiteeseen ja lähdin kipuamaan ylös.
“Elina!? Sonja!? Kalle!? Missä te ootte?” huhuilin. “Ei mitään hätää, ei mitään hätää”, rauhoittelin itseäni.
Yläkerrassa eräs ovi oli puoliksi raollaan ja sieltä välkkyi yhden ainoan öljylampun valoa. Lähdin kulkemaan jännittyneenä sitä kohti, ymmärtäessäni samalla, että yläkerroksessa haisi kalmalle. Sen hajun tunnisti helposti.
Raotin ovea ja eteeni putosi valkoinen lakana, joka oli täysin jonkin punaisen peitossa. Kaaduin selälleni säikähdyksestä ja päättelin samalla punaisten läikkien olevan verta. Nousin jaloilleni ja kävelin täristen huoneeseen. Öljylampun valossa kaikki kolme ystävääni makasivat kuolleina ja aivan verisinä. Purskahdin kauhunsekaiseen itkuun ja menin istumaan erääseen nurkkaan, jossa hautasin kasvot käsiini.
“Oona hei… ethän sä oikeasti pelästynyt? Tän piti olla hauskaa pilaa, saada sut ajattelemaan huumorilla”, kuului Elinan epävarma ääni.
“Niin just. Mä kyllä sanoin,ettei tämä ole hyvä idea, mutta -”, Sonja aloitti mutta sulki suunsa Elinan pukatessa häntä kylkeen.
“Ei me mitään pahaa haluttu. Mä en tiennyt,että sä pelkäät noin paljon. Sori kauheesti”, Kalle sanoi pahoillaan.
“Tekö järjestitte sen miehenkin!?” tivasin.
“Minkä miehen?” Kalle kysyi aidosti hölmistyneenä.
Nostin kyyneliset kasvoni ja nousin jaloilleni.
“Älkää yrittäkö! Kyllä te kaikki tiesitte, miten mä pelkään kaikkea tällasta mutta halusitte vaan kiusata! Mä luulin, että me ollaan ystäviä ja sä, Kalle, susta mä tykkäsin!” huusin kyyneleet poskillani.
“Oona. Mäkin tykkään susta… Anna anteeks”, Kalle sanoi hiljaa, yrittäen halata. En kuitenkaan suostunut, vaan väistin ja tönäisin poikaa hieman kauemmas.
“Sitä mä en ymmärrä, miten te kehtasitte”, sihahdin Elinalle ja Sonjalle, jotka näyttivät noloilta. Sen jälkeen säntäsin ulos ovesta portaisiin.
“Oona!” Sonja huusi mutta en ollut kuulevinani.
Säntäsin kylmään syysilmaan ja suoraan kotiin.
Kalle, Elina ja Sonja jäivät kiistelemään kartanoon. He säpsähtivät kun tuulenvire puhalsi kynttilät sammuksiin.
“Mihin Elina katosi?” Sonja kysyi pelokkaasti.
“M-mä en tiedä. Lähetään!” Kalle sanoi ääni väpättäen.
“Ei, mä en jätä Elinaa!” Sonja protestoi ja samassa öljylamppu taas syttyi.
Elina roikkui hirttoköydestä katosta ja hänen vierellään seisoi sama, pohjattoman tummasilmäinen mies, viikate kädessä.
“Ei saa kiusata kavereita”, mies sanoi kolkolla äänellä, joka sai molemmat nuoret haukkomaan henkeään.
Seuraavana-aamuna luin lehdestä juttua kolmen nuoren verisestä kuolemasta. Elinaa epäiltiin itsemurhasta mutta Sonjan ja Kallen kuolemat jäivät arvoitukseksi.
Uskoin itse, että heidän huono-omatuntonsa oli ajanut heidät niin huonoon jamaan.
Maa talon alta kaivettiin auki ja sieltä löytyi vanhan miehen hauta. Pääkallo puuttui ja se oli löytynyt Sonjan laukusta. He olivat siis aikoneet pelotella minua silläkin.
Koskaan minulle ei ennen tätä päivää, kun en enää pelkää, ole valjennut totuus ystävieni kuolemasta.

 

Siis tämä on tositarina.

Kun olin pieni ja asuimme rivitalossa, joka yö kun heräsin näin äidin ja isän sängyn vierellä seisovan valkoisen miehen hahmon.
Pelkäsin kauheasti ja kerroin asiasta vanhemmilleni ja he eivät uskoneet. Miehen hahmo ilmestyi joka yö ja menin aina peiton alle piiloon. Se seisoi joskus sänkynikin vieressä. Aina pelotti mennä nukkumaan. Kuitenkin talomme alkoi käydä ahtaaksi ja muutimme isompaan taloon. Uudessa talossa kun nukuin eka kertaa, hahmo ei ilmestynytkään.
Oliko kyseessä aave?

 

Tämä on tositarina!!

Ihan oikeasti tapahtunut ystävilleni… Karmiva juttu.
Oli siis ilta ja halloween olisi pian. Mun kavereilla on hoitolampaita yhel vanhal tallilla, ja ne oli siellä. Ne aiko pitää siellä halloween juhlat ja oli siis suunnittelemassa niitä. Ne istuskeli sit tallituvas ja mietti et kuka ostaa mitäkin jne.
Sitten yhtäkkii ikkuna kolahti ja ne pelästy ihan hirveesti. Mut ne tuli siihen tulokseen, että se oli joku tuulen aiheuttama juttu, vaikka oksa. Ne jatko puuhiaan ja sit ne kuuli ku ovi aukes ja paukahti kiinni. Se ovi on sellanen et sitä ei tuuli vois MISSÄÄN NIMESSÄ avata. Ne meni ihan paniikkiin ja lopulta hiipi kattomaan oliko joku tullut. Ei ollu. Ne oli ihan paniikissa. Ja niitten lampaat oli ulkona, joten ne meni kattoo ulos oliks niil käyny mitään ja muutenkin hakee ne sisään.
Ne löysi yhen lampaan köytettynä lampputolppaan, toisen köytettynä roskikseen ja yhellä oli päässä reikä. Siis ihan reikä, josta valu verta. Ne meni ihan paniikkiin ja näki ku joku ajo pois pihasta.
Aikamoista ilkivaltaa..

 
 
Kuljin tietä pitkin pesusoikko käsissäni. Pyykit piti pestä mutta joka puolella sai pelätä hyökkäävää vihollista. Vaaleat hiukseni hulmusivat voimistuvassa tuulessa,joka lupaili ukonilmaa yöksi. Tuulta uhmaten kävelin rantaan ja aloin pestä pyykkejä. Kohta naapuritalon Liisa juoksi luokseni.
“Herra siunaa, Anneli, herra siunaa”, Liisa toisteli hysteerisenä.
“Mikä hätänä?” kysyin rauhallisesti, katsoen kauhistunutta leskeä.
“Antti on kadonnut haudastaan. Hauta oli kaivettu auki ja arkku oli tyhjänä. Joku kirottu venäläinen on tietysti ryöstänyt ruumiin”, Liisa kertoi itkuisella äänellä, kyynelten nuollessa hänen kasvojaan. En ottanut uskoakseni, sillä Liisa ei ollut palautunut normaaliksi jäätyään leskeksi. Sota-aika oli sellaista, piti vain tottua siihen, että kuolema saattoi tapahtua hetkessä. Silti olin tavattoman kiitollinen luojalle, että olin saanut pitää oman Eeroni luonani.
Lähdimme yhdessä tutkimaan hautaa ja toden totta, ruumiista ei näkynyt jälkeäkään. Saatoin Liisan sisarensa kotitalolle ja jätin hänet tämän hoiviinsa. Sen jälkeen palasin kotiin, missä mieheni jo istuikin.
“Anneli, näytät huolestuneelta”, Eero sanoi pehmeästi. “Mikä hätänä?”
Nostin esikoiseni kehdosta ja istuuduin pöytään.
“Antin ruumis on viety”, sanoin katseeni käväistessä Eerossa.
“Jumalauta”, Eero sanoi kiukustuen.
“Älä”, pyysin, “tuo on syntiä.”
“Tuollaisen jutun levittäminenkö ei sitten ole syntiä?” Eero jyrähti.
“Minä puhuin totta”, sanoin päättäväisesti ja tyynnyttelin itkuun puhjennutta vauvaa.
“Hyvä on. Anteeksi, että epäilin”, Eero sanoi rauhoituttuaan. “Minä lähden tänä iltana tutkimaan juttua.”
“Et voi,rakas,venäläiset – “, vastustelin mutta Eero keskeytti sanani.
“Eivät he minua öisin vainoa. Yksi mies pimeydessä, ei se mitään tee”, hän rauhoitteli ja hipaisi poskeani.
Panin vauvan kehtoon ja Eero kävi silittämässä pikkuisen päätä. Sen jälkeen hän tuli luokseni ja painoi huulilleni suudelman.
“Tulen takaisin viimeistään ylihuomenna, kun aurinko laskee puiden taa”, hän kuiskasi.
“Ole varovainen”, muistutin.
Eero ei vastannut mitään. Hän katsoi minua hetken silmiin ja kääntyi kannoillaan.
Seuraavana päivänä olin vaivaamassa pullataikinaa pöydällä. Katseeni hakeutui ikkunasta ulos ja näin tummapukuisen papin ajamassa pyörällä tietä pitkin. Sydämeni alkoi jyskyä pelosta ja lähes muljahti, kun ovelta kuului koputus. Pyyhkäisin jauhoiset käteni esiliinaani, riensin ovelle ja kohtasin papin pahoittelevan katseen.
“Miehenne, Eero Takala menehtyi viime yönä vihollisen luotiin. Olen pahoillani”, hän kertoi.
Kalpenin ja tartuin ovenkarmiin. Pappi tiedusteli vointiani ja vastasin hänelle päättäväisellä nyökkäyksellä. Hän taputti olkapäätäni, minkä jälkeen palasi pyörälleen antaen minulle vielä yhden sympaattisen silmäyksen.
Yöllä laskeuduin pöydän ääreen ja mumisin itkuisen iltarukouksen. Ulko-ovi kävi ja kuulin narahtelevia askeleita. Nostin katseeni ja näin venäläisen upseerin.
“Hjyva neiti, tjeidan on ljahdettjava hetji”, mies komensi ja nousin nopeasti ylös. Pakkasin nyyttiin tärkeimmät muistomme ja tavaramme ja nostin vauvan syliini. Lähdin kulkemaan pihatietä kohti juna-asemaa. Siskoni luo Helsinkiin minun oli määrä lähteä. Metsässä kuitenkin eksyin, enkä tiennyt minne mennä. Puun takaa ilmestyi hahmo ja säikähdin nähdessäni sen olevan Antti!
“Älä lähde Helsinkiin, Anneli. Sinulla on paljon parempi turvapaikka järven rannassa”, Antti kuiskasi. “Kulje vain suoraan eteenpäin, käänny vasemmalle ja mene sinne, mihin kuu osoittaa. Sieltä Liisakin löysi onnensa.”
Katsoin hetken taivaalla olevaa kuuta, ymmärtämättä täysin Antin sanoja. En voinut käsittää, miten Antti oli elossa. Kun laskin taas katseeni, en nähnytkään enää Anttia. Ymmärsin nähneeni aaveen.
Ohjeita mielessäni kerraten, kuljin Antin neuvomaan suuntaan. Ensimmäisessä risteyksessä käännyin vasemmalle ja saavuin tuuliseen rantaan. Katsoin kuuta, ja se heijastui edessäni veden pintaan. Tiesin, mitä minun kuului tehdä. Ensin en ymmärtänyt, mitä Antin aave oli tarkoittanut Liisan onnen löytämisellä mutta kun käänsin päätäni, asia selkeni. Kaislikkoon oli ajautunut Liisan ruumis. Ruumiin kädet olivat vääntyneet tiukasti pikkupojan ruumiin ympärille ja molempien katse oli autuaana kohti tähtiä.
Värisin, enkä oikein edes ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Tuhiseva nyytti sylissäni kuitenkin auttoi uskaltamaan. Sidoin jalkaani kiven ja lähdin sitä laahaten kulkemaan kylmään järveen. Tiesin tarkasti, milloin syvänne tulisi vastaan. Rutistin vauvaa sylissäni, kun yhtäkkiä pohjaa ei enää ollut allamme. Putosimme syvänteeseen ja jouduin paniikkiin. En päässyt enää pinnalle, sillä kivi painoi meitä pohjaan. Tunsin, kuinka vauva valahti veltoksi sylissäni. Kohta en enää jaksanut pidätellä vaan vedin henkeä. Tunsin kuinka vesi valtasi keuhkoni ja kaikki pimeni.
Silmäni aukenivat hitaasti ja yrittivät totutella valoon. Heräsin hienossa hirsimökissä.
“Huomenta, rakas”, Eero vastasi viereltäni ja painoi suudelman huulilleni. Vauva jokelteli hänen sylissään. “Nouse jo, pihalla meitä odotetaan jo kahvin ja nisujen kera.”
“Et sinä voi olla siinä”, kuiskasin ja huomasin väkisin verisen aukon Eeron flanellipaidassa.
“Olen minä,rakkaani. Ja niin olet sinäkin, sekä meidän tyttömme. Meidän pitäisi antaa sille nimi mutta eiköhän kysytä ensiksi sinunkin vanhempiesi mielipiteitä”, Eero ehdotti.
“Vanhempani…he ovat kuolleet, kuten me kaikki…” sopersin hämmästyneenä.
“Älä välitä, minä olin yhtä ihmeissäni. Me olemme taivaassa, täällä ovat kaikki kuolleet. Mutta älä pelkää, kultaseni. Enää ei ole hätää, täällä ei ole sotaa”, Eero selitti. “Tule. Mennään ulos”, hän sanoi ja ojensi kättään. Tartuin siihen ja yhdessä astuimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti ja kukat kukkivat. Se oli unelmieni puutarha.
“Äiti! Isä!” kiljaisin ja juoksin halaamaan vanhempiani. Siinä he olivat, halattavissa minun edessäni kuten kaikki meidän läheisemme. Antti ja Liisakin niin onnellisina. Aloimme puhua vauvamme nimestä ja meillä oli oikein mukavaa.
Vaikka onni taivaassa jatkui, kyläläisille rannasta löytyvä surullinen yllätys ei niin mukava ollutkaan. Kaksi lapsiaan rutistavaa naista kaislikkoon ajautuneina, silmät pilviin kohdistettuna. Suru oli suuri mutta kuolema vei aikanaan jokaisen. Edes arkkuun laitettaessa äitien kädet eivät lasten ympäriltä irronneet. Niinpä pienet arkut ujutettiin käsien väliin ja näin lapset pääsivät haudattaviksi äitiensä kanssa.
Vielä tänäkin päivänä haalistuneiden hautakivien edestä löytyy Suomen kansalliskukkia, kieloja.

 
Siristän silmiä pimeässä. 
Hämähäkinseittejä ja pölyä on joka puolella.
Lahot lattialankut natisevat paljaiden jalkojeni alla.
Avaan yhden vanhoista ovista ja avautuessaan se valittaa kuin kuoleva eläin.
Kurkistan sisään ja suuri parvi lepakoita lentää ulos.
Peitän kasvoni käsillä ja kun lepakot lähtevät, astun sisään.
Kuulen aavemaista musiikkia ja huomaan seinistä tippuvan inhaa mönjää.
Kävelen huoneen keskelle ja huomaan lattiassa aukon,
joka johtaa unohdukseen.
Mieleni tekisi hypätä, mutten uskalla.
Käännyn musiikin tulosuuntaa kohti.
Huoneen perällä piano soitti outoa sävelmää.
Pienet onnettomat sielut pomppivat valkoisilla ja mustilla koskettimilla.
Istuin pianon äären ja soitin.
Sattuu.
Yritän irtautua pianosta, mutten pääse.
Kuulen veristä huutoa ja selkäni taakse ilmestyy jokin.
Sen jonkin kuola valuu selkääni.
Huudan.
Turhaan.
Viimeisenä näin sapelin terävät hampaat ammottavassa kidassa
ja tunsin niskani välilevyjen napsahtavan poikki kuin hammastikun.
Sitten katosin.
Vieläkin se samainen piano soittaa kammottavaa sävelmäänsä suuressa mustassa linnassa ja nyt pianolla soittaa taas yksi uusi sielu..

Katoava liftarityttö

Jos ajaa autolla noin klo 23 Isossa-Britanniassa Kentissä sijaitsevan Blue Bell Hillin ohi, saattaa törmätä nuoreen naiseen, joka pyytää kyytiä lähistöllä sijaitsevaan Maidstonen kylään. Liftarityttö kertoo, että hänet vihitään seuraavana päivänä, ja ennen kuin saavutaan Maidstoneen, tyttö on hävinnyt. Jos autoilija jatkaa matkaansa tytön ilmoittamaan osoitteeseen, hän löytää vanhan avioparin. Aviopari kertoo tarinan tyttärestään, joka kuoli liikenneonnettomuudessa 19. marraskuuta 1965, päivää ennen omia häitään. Onnettomuus tapahtui paikassa, jossa liftarityttö oli noussut kyytiin. Ihmeellisintä tarinassa on se, että vuonna 1997 kaikkiaan neljä autoilijaa otti nuoren naisen autoonsa. Kaikki neljä tunnistivat hänet, kun heille näytettiin vuonna 1965 kuolleen tytön kuvaa…
 
 

Ilkikurinen nauru

Oli kerran tyttö, joka oli rakastunut erääseen poikaan. Kun tyttö lähti eräänä iltana tanssiaisista pojan kanssa, poika kertoi tälle, että asui toisella puolella kaupunkia eikä voinut saattaa tyttöä kotiin.Tyttö lähti kotiinsa. Juuri, kun tyttö oli vaihtamassa yövaatteitaan, hän huomasi, että joku katsoi häntä pimeässä. Katulampun valossa tyttö näki, että se oli vain hänen rakas poikaystävänsä. Tyttö huusi ikkunasta pojalle, että tämä odottaisi. Sitten tyttö ja poika lähtivät ajelulle. Tyttö katsahti pojan käsiä. Ne olivat LUURANGON kädet!! Tyttö avasi auton oven ja juoksi ulos. Auto kuitenkin seurasi häntä. Se ajoi ohi, mutta sisältä kuului ilkikurista naurua.
Pian tyttö unohti tapahtuneen. Kerran sateisena iltana hänen takanaan tiellä välkkyivät auton valot ja sisältä kuului tuttu ilkikurinen nauru. Tyttö juoksi kirkuen pakoon ja pakeni kalliolle. Tyttö astui harhaan, putosi mereen ja kuoli. Vieläkin voi sateisina iltoina rantakallioilta kuulla tytön huudon….
 

Suon lapsi

Eräs pieni tyttö tykkäsi leikkiä usein metsässä. Koska hänellä ei ollut ystäviä, hän leikki usein pimeälläkin metsässä ypöyksin. Kerran kun tyttö oli leikkimässä pimeässä metsässä, puitten takaa kajasti valo. Tyttö kurkisti oksien välistä ja näki lyhyen, loistavan hahmon. Hahmolla oli ihmisen ääriviivat, mutta silti siltä näkyivät vain loistavat vihreät silmät. Olio huomasi tytön ja mulkaisi tätä vihreillä silmillään. Tyttö juoksi kirkuen pakoon. Tyttö kysyi vaariltaan:
- Vaari. Tiedätkö, mikä jahtasi minua takaa?
- No?
- Sillä oli vihreät ja loistavat silmät, ihmisen ääriviivat ja se loisti kirkkaasti!
Vaari kertoi:
- Se on suon lapsi. Itse asiassa se oli tyttö, joka erehtyi leikkimään metsässä pimeällä. Hän hukkui suohon ja hän muuttui hengeksi.
Siitä asti tyttö ei enää uskaltanut leikkiä yksin metsässä.
Tekeekö Sinun mieli leikkiä yksin pimeässä metsässä?
 

 

Walsinghamin kummitukset

Vuonna 1891 eräässä talossa Georgiassa USA:ssa alkoi ilmetä kummallisia häiriöitä. Ovet paiskautuivat kiinni, kellot soivat ja huonekalut lentelivät, kaikki tämä ilman näkyvää syytä. Talossa asui Walsingham-niminen maanviljelijä perheineen. Aluksi kummittelu ei huolettanut heitä, sillä he arvelivat syyksi epäystävällisiä naapureita tai pahantapaisia lapsia. Ajan mittaan Walsinghamit alkoivat kuitenkin uskoa kummituksiin.
Kummittelu näytti alkavan kun herra Walsingham pian taloon muuttamisen jälkeen heitti pois löytämiään vanhoja luita. Aaveita ei juuri näkynyt, mutta ne pitivät koko perheen öisin valveilla karmealla huudolla, valituksella ja naurulla. Walsinghamin lemmikkieläimet ilmeisesti kuitenkin näkivät aaveita. Näkymättömät kädet silittivät kissaa, mutta koira haukkui aaveille. Kun se kerran hyökkäsi aavetta kohti, aave löi sitä niin lujaa että sen niska katkesi. Nuorin tytär näki kerran yöllä tyhjästä ilmestyneen miehen käden, joka laskeutui hänen olalleen. Hän näki ja tunsi sen, mutta se ei näkynyt peilistä, jonka edessä hän istui. Hän kirkaisi ja käsivarsi katosi.
Kerran aave seurasi Walsinghamia hänen kävellessään puutarhassa. Hän ei nähnyt sitä, ainoastaan miehen paljaiden jalkojen jäljet, jotka ilmestyivät hänen jälkiensä viereen. Vaikutti siltä kuin aave olisi kulkenut hänen vierellään. Walsinghamit muuttivat talosta eräiden epäonnistuneiden päivälliskutsujen jälkeen. Yläkerrasta kuului huutoa ja katosta pöydän yläpuolelta alkoi tippua verta. Yläpuolella olleesta huoneesta ei löydetty selitystä tälle karmealle tapaukselle.
Tyhjä talo pysyi outona kummajaisena siihen asti kunnes eräs Horace Gunn vietti siellä yön. Hän heräsi ja näki veren tahriman ihmispään leijuvan yläpuolellaan. Se katosi ja Gunn juoksi huoneesta niin kauhistuneena ettei pystynyt huutamaan. Käytävässä hänen kurkkuunsa puristuivat jääkylmät, näkymättömät kädet, ja hän oli tajuton seuraavaan päivään asti. Gunn ei koskaan toipunut tästä talossa viettämästään yöstä, mutta sen jälkeen kummittelu loppui salaperäisellä tavalla.
 

Ihmeellinen lappu

Olipa kerran nelihenkinen perhe, johon kuului isä, äiti, veli ja sisko. Eräänä päivänä, kun perheen isä oli menossa kellariin, hän kuuli sieltä käheää naurua. Kun hän oli kellarissa, näki hän seinällä lapun. Luettuaan sen, hän kuoli. Sitten oli vuorossa äiti. Hänelle kävi samoin. Sitten veli meni kellariin. Hän ei huomannut lappua, vaan näki nurkassa vihreän punasilmäisen aaveen! Aave kuristi pojan. Sisko ei mennyt kellariin, koska kukaan hänen perheestään ei selvinnyt sieltä hengissä, mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten he kuolivat tai mitä siinä lapussa luki ylipäätään.
 

Pelottava nalle

Eräs tyttö sai nallen (kukaan ei tiennyt keneltä…). Sillä nallella oli suu ommeltu oudosti, ja sillä oli kädet paikattu. Tyttö laittoi sen takan päälle ja nukkuessaan yöllä, hän heräsi taputukseen. Se nalle oli noussut ilmaan leijumaan ja taputteli käsiään! Tyttö säntäsi alakertaan kirkuen ja kertoi tapahtunen eikä kukaan tietenkään uskonut häntä. Mutta vanhemmat kuitenkin laittoivat sen pahvilaatikkoon ja teippasivat sen laatikon umpeen tiukasti.
Tyttö ei uskaltanut nukkua loppu yötä omassa sängyssään, joten hän nukkui yön alakerran sohvalla olohuoneessa. Aamulla häntä kauhistutti. Nalle istui vastapäätä olevalla sängyllä ja katseli tyttöä! Kukaan ei ollut aukaissut laatikkoa ja talossa oli niin nuoria lapsia, ettei kukaan olisi saanut laatikkoa auki. Vanhemmatkaan eivät olleet käyneet vintillä ja vannoivat etteivät olleet pilailleet. Lopulta he polttivat nallen ja se paloi pitkään eikä enää häirinnyt tyttöä mitenkään…
 

Henkiinheräävät ruumiit

Perhe muutti mukavaan omakotitaloon. Eräänä aamuna vanhemmat löysivätkin pikkupoikansa raadellun ja verisen ruumiin keittiön lattialta. Vaimo melkein pyörtyi tästä näystä. Mies kuitenkin meni katsomaan lähemmäs ja huomasi lattiassa pelottavat, vanhat ja riutuneet vanhan miehen kasvot, jotka liikkuivat! He yrittivät pestä sitä pois, mutta se ei lähtenyt millään. Kasvoja tuli vain enemmän. Erilaisia, naisten ja miesten kasvoja, kauniita ja rumia. Heidän oli purettava lattia, johon he palkkasivat pari vahvaa miestä. He purkivat lattian ja löysivät sieltä aivan mahdottomasti ruumiita, jotka lojuivat jopa toistensa päällä!
Vanhemmat saivat selville, että sata vuotta sitten, siinä samalla paikalla toteutettiin hirttotuomioita. Hirtettyjä syytettiin paikallisen noidan piilottelusta viranomaisilta. Kukaan ei ollut paljastanut mitään ja noitaa ei koskaan löydetty. Huhutaan, että noita oli langettanut kirouksen; ne samaiset ruumiit heräisivät henkiin kuolleista ja tappaisivat jokaisen, joka kävelee heidän päällä…
 

Ihmisetkin osaavat nuolla

Eräänä iltana nuori tyttö meni tuttavaperheelleen hoitamaan heidän kultaistanoutajaansa sillä aikaa, kun perhe olisi juhlilla.
Kun tyttö tuli perille, perheen äiti avasi radion. Sieltä tuli tärkeä kuulutus: “Mielisairaalasta on karannut vaarallinen, hullu mies!” Äiti käski tyttöä sulkemaan visusti kaikki ikkunat ja ovet. Tyttö teki työtä käskettyä. Perhe oli juuri lähdössä, kun äiti tuli tytön luo ja sanoi: “Jos sinua pelottaa olla täällä yksin, niin mene keittiöön ja laita kätesi pöydän alle. Timi, koiramme, nuolee kättäsi. Silloin sinua ei enää pelota”, äiti neuvoi. Perhe lähti.
Tyttö meni olohuoneeseen ja avasi tv:n. Sielläkin kuulutettiin hullusta miehestä. Uutisankkuri kertoi, että kyseinen mies osaa erittäin taitavasti matkia eri eläimiä. Tyttöä alkoi pelottaa. Hän meni keittiöön ja työnsi kätensä pöydän alle. Koira nuoli sitä, ja tytön pelko haihtui. Olihan hänellä edes koira turvanaan. Hän meni takaisin olohuoneeseen. Yhtäkkiä ulkoa kuului outo ääni. Tyttö säikähti ja meni taas keittiöön, laittoi kätensä pöydän alle ja koira nuoli sitä. Hetken päästä ovelta kuului outoa ulinaa. Ovea raavittiin. Tyttö juoksi kiireesti eteiseen ja kurkisti ovisilmästä ulos. Hän oli aivan varma, että ulkona oli se hullu mies. Mutta kurkistaessaan hän näki, että ulkona olikin vain perheen koira, Timi. Tyttö avasi oven ja päästi koiran sisään. Hän meni keittiöön hakemaan Timille ruokaa, ja kuuli kummallista rahinaa. Vaistomaisesti hän laittoi kätensä pöydän alle. Koira nuoli sitä. Mutta silloin Timi ilmestyi oven suuhun. Tyttö hämmästyi; miten Timi voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan? Hän katsoi pöydän alle. Mielisairaalasta karannut hullu mies istui pöydän alla veitsi kädessä. Kun perhe tuli kotiin, he löysivät tytön puukotetun ruumiin keittiöstä…
 

Älä ikinä syö purkkaa ullakolla!!

Tyttö ja äiti asuivat kahdestaan vanhassa talossa. Heidän mummonsa oli kuollut pari päivää sitten. Ruumis oli viety talon ullakolle odottamaan hautausta. Eräänä iltana äiti oli lähdössä kaupungille. Hän jätti tytön yksin kotiin, ja kielsi tätä menemästä ullakolle. “Siellä voi olla vaarallista”, äiti sanoi. Äidin lähdettyä tyttö kuitenkin meni ullakolle. Hänellä oli purkka suussa. Purkka tippui lattialle. Tyttö alkoi etsiä sitä tunnustelemalla, koska ullakolla oli niin pimeää. Lopulta hän löysi sen ja laittoi takaisin suuhunsa. Tyttö palasi alakertaan. Purkka maistui kummalliselta. Tyttö otti sen pois suustaan ja katsoi sitä. Tytön suussa ollut asia ei ollutkaan purkka, vaan hänen mummonsa silmä!!!  
Rupesiko jo pelottamaan…?

Kopioitu: http://bloodymary.nettisivu.org/itse-tietamiani-tarinoita/

MIELISAIRAALASTA KARANNUT PELLE

Neljä tyttöä pitivät kotibileitä ja katsoivat telesiviosta elokuvaa. Yhtäkkiä leffa keskeytyi ja joka kanavalta tulivat ylimääräiset uutislähetykset, joissa kerrottiin, että mielisairaalasta on karannut kannibaalipelle. Tytöt nauroivat eivätkä uskoneet... Uutistoimittaja jatkoi ja kertoi että siitä tietää että pelle on lähistöllä, kun kuuluu surumielinen pelle musiikki, eli ti ti tiidi diidi di ti tiidi... ja mitä nopeampana musiikki kuului, sitä lähempänä pelle oli. Tytöt nauroivat eivätkä uskoneet vieläkään. Yhtäkkiä tuli aivan pimeää ja yksi tyttö lähti kellariin tarkistamaan sulakkeita. Kellarissa oli pieni avonainen ikkuna josta paistoi kuunvalo. Kun tyttö vaihtoi sulakkeita alkoi yhtäkkiä kuulua musiikkia... "TI TI TIIDI DIIDI DI TI TIIDI..." Tyttö meni aivan paniikkiin ja juoksi takaisin ylös ja huusi: "Äkkiä!!!! Se pelle tulee, piiloon!!!!" Kaikki muut tytöt juoksivat vessaan, mutta se viimeinen tyttö jäi ulkopuolelle, eivätkä muut enää uskaltaneet avata ovea.Tytöt kuuli musiikkia takaansa yhä nopeampaa... Heidän pihallaan oli uima-allas, ja hän ajatteli hypätä sinne pakoon. Hän hyppäsi altaaseen ja nousi pian pintaan. Hän katsahti altaan reunalle siristi silmiään nähdäkseen paremmin. Siellä oli... Kaluttuja luita ja ihmisen PÄÄKALLO!!!! Hän sai hirveän paniikkikohtauksen ja lähti uimaan kohti rappusia. Sitten... hän heräsi. Se olikin ollut vain unta! "Ihanaa!!!" tyttö ajatteli ja lähti alakertaan tekemään aamiaista. Hän laittoi itselleen rauhassa voileipää kunnes kaapista kuului: "Ti ti tiidi diidi di ti tiidi..."  
   
                         Tästä tarinasta olen kuullut monta versiota, yhden kavereilta yhden movie star planetista yhden tai kaksi netistä yhden ohimennen.                                       
    Kerron nyt sen version jonka kuulin ensimmäisen kerran kavereilta:   
                  
   MIELISAIRAALASTA KARANNUT  PELLE  2   
     Olipa kerran perhe johon kuului, äiti, isä, kaksi tyttöä, ja koira. Perhe oli katsomassa TV:tä kun ylimääräinen uutis-lähetys keskeytti ohjelman. Hätääntynyt uutistoimittaja puhui: sulkekaa kaikki ovet ja ikkunat, laittakaa verhot eteen, laudatkaa ikkunat jos on pakko,nimittäin mielisairaalasta on karannut vaarallinen pelle, jos kuulette ti ti tii di diidi ti ti tii di... pelle on lähellä. Jos kuulette tuon sävelmän nopeammin pelle on lähempänä, jos sävelmä kuuluu vielä nopeampana,kovempana ja tiheämpänä sinut on tuhoon tuomittu... Sitten telkkarista kuului kovaa: TI TI TII DI DIIDI... Ja uutistoimittaja rupesi  huutamaan kun häneltä revittiin naama...Perhe rupesi heti varotoimiin, mutta isä meni ulos hetkeksi ja kuuli sen... Hetken päästä ulkoa kuului isän kirkunaa, se lakkasi pahaenteisesti... Loppu perhe meni kellariin paitsi koira joka jäi ihmettelemään mitä isännälleen tapahtui. Äiti oli unohtanut lukita takaoven. Sitten koira kuuli ti ti tii di diidi... kokoajan kovempaa... Kohta koira roikkuikin naulakossa lävistettynä rinnastaan.  Äiti ja vanhempi tyttö menivät katsomaan mitä koiralle oli tapahtunut, kohta heitäkin odotti sama kohtalo kuin koiraa... Nuorin tyttö oli vielä kellarissa, jonne pelle kohta suuntasi... Tyttö oli kauhuissaan kun kuuli askeleita ja näki verisen pelle tulevan...               Lopun saatte kuvitella itse;D

Nukke

Eräs mies oli liikematkalla kaukana kotoaan ja oli viipynyt jo pitkään. Hän tunsi syyllisyyttä jättäessään vaimonsa hoitamaan kolmea lasta yksin ja päätti ostaa vaimolle kauniin korun ja tytöille jotain kivaa. Valitettavasti perhe ei ollut kovin varakas, joten vaimon koru imi paljon rahaa eikä miehellä ollut varaa ostaa lapsilleen mitään kallista. Silloin hän näki erään kaupan ikkunassa kauniin nuken. Sillä oli pitkät, hunajaiset, kiharat hiukset ja siniset silmät. Nukella oli yllään kukkamekko ja sen suu oli maalattu viehättävään hymyyn. Silti nukke maksoi vain pari euroa. Mies marssi oitis sisään ja ilmoitti kyttyräselkäiselle myyjälle tahtovansa ostaa nuken. Kauppias kertoi, että nukkea ei halunnut kukaan ja se oli vaarallinen, mutta mies vain nauroi. Kauppias kertoi, että itsekin joutui valvomaan nuken vuoksi, ja mies nauroi vain kovempaa. Niinpä tuo kaunis sinisilmäinen nukke lähti miehen matkaan.

Kotona mies otettiin iloisin mielin vastaan ja vaimolla nousi kyyneleet silmiin lahjan saadessaan. Kolme tytärtä innostuivat uudesta nukesta ja alkoivat heti leikkimään sillä. Ilta meni nopeasti ohi ja tuli nukkumaanmenon aika. Vanhin tytär sai pitää ensimmäisenä nuken ja hän asetti sen istumaan yöpöydälleen. Tytön nukahtaessa nuken silmät liikahtivat. Vaaleat hiukset heilahtivat nuken noustessa seisomaan, ja nuken kaunis hymy hyytyi. Nukke käveli työn sängylle, ja tämän silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. Se nosti kätensä ja viilsi tyttöä pitkillä kynsillään pitkin poikin. Juuri ennen tätä murhenäytelmää tyttö heräsi, mutta ei pystynyt huutamaan apua..

Aamulla vanhemmat löysivät kuolleen tyttärensä sängystä, ja koko perhe suri. Nuken kasvot olivat taas hymyssä ja mies oli näkevinään hymyssä jotain. Nukke näytti tyytyväisemmältä kuin eilen, mutta mies puisti vain päätään ja ajatteli näkevänsä harhoja. Nuken hiukset olivat värjääntynet punaiseksi verestä ja shokin laantuessa nuoremmat tytöt yrittivät pestä nukkea puhtaaksi, mutta veri ei vain lähtenyt. Seuraavana yönä keskimmäinen tytär otti nuken haltuunsa, ja taas yön koittaessa nukke heräsi ja murhasi keskimmäisen tyttären. Mies raivostui ja heitti nuken kellariin ja lukitsi oven. Vaimo yritti rauhoitella ja sanoi, ettei se nuken syytä ollut. Vasta silloin mies kertoi kauppiaan sanoista, ja nukke jäi kellariin. Jäljellä oli vain kolmen hengen perhe ja kaikki perheen jäsenet itkivät. Yön tullessa kävivät kaikki nukkumaan. Vanhemmat saivat nopeasti unta, mutta nuorin tytär vain itki sängyssään. Keskiyön aikoihin tyttö lähti hakemaan vettä, mutta seisahtui käytävään ja piiloutui ison kukkaruukun taakse. Nukke seisoi hänen vanhempiensa huoneen edessä ja katseli ovea vihaisena. Se tönäisi oven auki ja hiipi sisään. Nuorin tytär kuuli vanhempiensa huudot ja nuken ilkeän naurun, mutta ei pystynyt liikkumaan saati huutamaan. Huudot loppuivat, ja nukke käveli tyytyväisenä ulos. Silloin se näki nuorimman tytön ja katsoi tätä pettyneenä. Tyttö muisti, että isä oli kertonut kauppiaan valvovan nuken vuoksi ja päätti itsekin valvoa. Hän istui kukkaruukun takana koko yön ja nukke tuijotti häntä sinisillä silmillään. Kun aamun ensisäteet valaisivat käytävän, nukke kaatui täysin normaalina käytävälle. Tyttö otti sen ja juoksi järven rantaan. Tyttö heitti nuken niin pitkälle kuin pystyi ja lähti. Hän sai sukulaistensa luota yöpaikan ja katsoi koko päivän ikkunasta ulos. Kun tyttö aikoi mennä nukkumaan sohvalle, hän kuuli rapsahduksia ja näki nuken kiipeävän sisää keittiönikkunasta                                                                                   

Edelleenkin tyttö muutti talosta toiseen valvoen joka yö, ja nukke seurasi häntä mihin ikinä hän menikään… Kukaan ei tiedä mitä tytölle loppujen lopuksi tapahtui, mutta kerrotaan, että tämä katosi, ja kaunis sinisilmäinen nukke löydettiin hänen viimeiseltä olinpaikaltaan. Nukke poltettiin, mutta jokin päivä se vielä palaa…

Ethän osta liian kaunista ja halpaa nukkea kotiisi?

Kopioitu: http://318222222222.vuodatus.net/lue/2011/11/kauhutarinoita

Palava kirous

Suuri kuu paistoi kirkkaalla taivaalla. Se hohti valoa hämärään huoneeseen. Vanha mies istui ikkunan ääressä ja katseli surumielisesti ulos. Viereiselle tontille nousi komea talo. Se oli uusi, mutta vanhahtava tyyli herätti arvostusta. Mies tunsi kuitenkin myös suurta pelkoa talon suhteen. Uusiutuva kasvillisuus oli saanut tuhkasta voimia. "Ei . Ei se olisi loppu. Ei vielä, ei ehkä koskaan", hän ajatteli. Kylmä kipu levisi hänen selkäänsä ja kuin halvautuneena mies kaatui lattialle iskien päänsä pöydän kulmaan.

Viikkoja oli kulunut kun ambulanssi kaarsi pois pihasta. "No hänhän oli jo vanha. Ihmisiä tulee ja menee, ei siinä mitään ihmeellistä ollut", totesi lääkäri. Yksinäinen herra Robinson oli löydetty pää haljenneena vasta viikkoja kuolemasta. Herra Williams katsoi huojentuneena ympärilleen. "Olisi vaimolle järkytys, jos uudella asuinpaikalla tapahtuisi vähänkin jotain hämäräperäistä, vainoharhainen kun sellaisten asioiden suhteen vähän on", hän mainitsi vielä. Herra Williams oli muuttanut uuteen taloon perheineen, vaimonsa Helenin ja lapsiensa Katien ja Joshuan kanssa. Muuttomiehet raahasivat huonekaluja talon kolmanteen, eli ylimpään kerrokseen. Rouva Williams nousi mukana seuraten leveitä portaita, jotka kaartuivat kauniisti. Kaiteet olivat koristeelliset ja pienet ikkunat, jotka tekivät aulan hämäräksi, toivat vanhanaikaisen tunnelman. Tummat, juhlalliset värit ja paksut seinät todellakin olivat kuin kymmenien vuosin takaa, jopa vuosisadan vaihteesta. Talossa oli myös ullakko, kuin mikäkin kummitustalo. "Eikö tällä paikalla aikaisemminkin ollut talo? " Helen ihmetteli ääneen, saamatta kuitenkaan vastausta. "Mitä sille on tapahtunut?" Epämiellyttävä hiljaisuus jäi ilmaan ja kuin kylmä viima olisi puhaltanut paksujen ikkunanpuitteiden läpi.

Aikaa kului ja perhe oli tutustunut naapureihin ja lapsetkin olivat löytäneet kavereita. Päällisin puolin kaikki oli hienosti. Rouva Williamsin mieltä oli kuitenkin jäänyt painamaan eräs poikkeukseton seikka. Jokaisessa lähiön talossa oli uudet asukkaat. Vasta menehtynyttä herra Robinsonia lukuun ottamatta, kaikki asukkaat olivat muuttaneet pois. Asuinseutu oli kaunis ja paikka muutenkin miellyttävä. Se herätti luonnollisestikin Helenissä ihmetystä. "Kaikki ei voi olla kohdallaan…"Helen mietti. "Kaikkihan on täydellistä", hänen miehensä sanoi aina. Silti Helen tunsi sisimmässään jotain. Kuin polttava kipu selkäpiissä, varoituksena. Polttava tunne levisi ja Helen melkein huudahti kivusta, kun tunne yhtäkkiä katosi. Kaikki oli taas normaalia. Helen oli kauhuissaan. Hän tiesi olevansa täysin terve, kaikin tavoin. Äskeinen kipu ei ollut mitään tyypillistä särkyä. Se oli kuin tuli, joka poltti häntä sisältä päin.

Talo paloi. Kuului lasten huutoa ja putoilevien lautojen ja tavaroiden putoamisesta lähteviä ääniä. Helen yritti nousta sängystään, mutta ei pystynyt liikkumaan. Hän tunsi kuinka tuli sulatti hänen ruumistaan. Kärsimys vei häneltä lähes tajun… Helen heräsi hikisenä. Hän ponnahti äkkiä sängystä ylös, kunnes tajusi nähneensä vain unta. Hän katsoi huojentuneena sileää ihoaan. Ei jälkeäkään palamisesta. "Se oli niin todellisen tuntuista", hän ajatteli. Oli yö, mutta yrityksistään huolimatta Helen ei enää saanut unta. Hän oli hermostunut, eikä päässyt unen tunnelmasta eroon. Hän siirtyi alakertaan juomaan kahvia ja selventämään ajatuksiaan. Hän oli nähnyt samantapaisia unia lähiaikoina jo useamman kerran. Paremminkin unissa oli yksi yhdistävä tekijä, tuli. Helen oli saanut tuntea monenlaista epätoivoa, kärsimystä, pelkoa ja kipua unissaan. Hänellä oli tunne, joka sanoi ettei kaikki ollut kunnossa. Helen uskoi omaavansa erikoisia lahjoja. Että hän näki asioita. Hänen puolisonsa ei ottanut häntä kovin vakavasti. "Mutta nyt olisi jo korkea aika saada Thomas ymmärtämään", Helen ajatteli päättäväisesti.

Rouva Williams kääntyi korkean hyllyn puoleen, jossa pölyyntyneet kirjat nojasivat toisiinsa. Hän oli kirjastossa. Matalakorkoiset kengät kopisivat äänekkäästi, kun hän käveli hiljaisuudessa. Helen ei ollut puhunut kenellekään yliluonnollisista kokemuksistaan. Hän etsi kotikylänsä sanomalehtiä. Uutiset oli arkistoitu järjestykseen paksuihin kansioihin. Hän veti lähes puolimetrisen kansion ja raahasi sen pöydälle. Se oli aivan pölyssä, vaikka sisälsikin korkeintaan parin vuoden takaisia artikkeleita. Koko hyllykin oli aivan perällä, kuin piilossa. Helen oli ihmeissään, eikö ihmisiä sitten kiinnostanut enää vanhentuneet asiat. Lähes vaikutti siltä kuin sanomalehtiä haluttaisiin vältellä. Oliko niissä jotain sellaista mitä kukaan ei halunnut nähdä, mikä haluttiin vain unohtaa? Helen käänteli kiivaasti sivuja eikä oikein itsekään tiennyt mitä tarkalleen oli etsimässä. Mutta kuin vaistomaisesti hän pysähtyi tulipaloilmoituksen kohdalle. Jokin talo oli palanut ja tämä talo oli sijainnut juuri heidän kotinsa paikalla! Kaikki asukkaat olivat kuolleet. Aiheesta kerrottiin välttelevästi, eikä sanallakaan syttymissyystä. Mielenkiintoista jutussa oli kuitenkin se, että talo oli ollut vasta rakennettu. Helen päätti etsiä tietoa entisistä asukkaista ja talon historiasta muutaman vuoden takaisista artikkeleista. Helen löysi vastaavan jutun palaneesta talosta ja luuli jo törmänneensä samaan artikkeliin uudestaan. "Huonoa järjestelyä täällä", hän ajatteli jo kunnes vuosiluku paljasti hänen luulonsa vääräksi. Sama kohtalo oli aikaisemmallakin, kohtalaisen uudella talolla. Selittämättömät palot näyttivät toistuvan aina uudestaan ja kuin kiistääkseen asian itseltään hän päätti lähteä pikaisesti kotiinsa. Hän ei uskaltanut enää hankkia lisää vahvistusta pelolleen, sillä halusi unohtaa koko asian. Olla uskomasta, että pian heidänkin perheensä kokisi saman kohtalon...

"Tuhopolttaja?" Herra Williams toisti epävarmana puolisonsa epäilyksen. Helen oli kertonut aamiaispöydässä tutkimuksistaan. Viime öisen painajaisen jälkeen hän tajusi ettei voinutkaan vain valehdella itselleen, ettei olisi syytä pelkoon. "Tämä asia pitää selvittää. Lopullisesti. Tänään menen poliisin puheille", Helen ilmoitti miehelleen. Thomas, joka vihdoinkin alkoi lämmetä vaimonsa epäilyksille lupautui mukaan. Jo ulko-ovella Helenin matka keskeytyi. Polttava tunne lähti jalkateristä ja mitä pidemmälle hän liikkui se vain nousi ylemmäs. Kuin jalat tulessa hän alkoi huutaa ja polkemaan jalkojaan maahan, kuin tukahduttaakseen paloa. Thomas otti ihmeissään Helenistä kiinni ja laski tämän makuulle lattialle. Helenin kipu lakkasi ja yhtä nopeasti kuin kohtaus oli alkanut, se loppui. "Mikä sinulle tuli?!" Thomas hätäili." En tiedä", Helen vastasi." Taidan jäädä kotiin lepäämään." Joshua ja Katiekin olivat rynnänneet hädissään paikalle. "Mene vain yksin poliisiasemalle. Asia täytyy selvittää ajoissa, ennen kuin mitään kamalaa tapahtuu", Helen sanoi vakavasti. Herra Williams lähti ja Helen jäi lapsiensa kanssa kotiinsa. Helen ei osannut yhdistää sattunutta välikohtausta aikaisempiin kipuihin ja uniinsa. Hän alkoi kuitenkin hieroa särkeviä jalkojaan. Hän riisui sukkansa. Järkytys oli suuri, niissä oli selvästi palovammoja.

Herra Williams keskusteli vanhemman poliisin kanssa palotapauksista. Hän ehdotti, että kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlaisesta tuhopolttajasta. Kalpea poliisi vastasi vaisusti ettei minkäänlaisia todisteita ollut. Keskustelu loppui lyhyeen ja pettyneenä herra Williams oli jo lähdössä. Vanhahko naispuolinen henkilö, joka oli selvästi seurannut keskustelua, pyysi hänet luokseen." Se ei ole mitään sattumaa", hän lähes kuiskasi." Se on jatkunut jo vuosikymmenet. Se oli itsemurha. Paloi talonsa mukana. Hän ei saa rauhaa. Olkaa varuillanne..." Nainen kääntyi äkkiä nurkan taakse, eikä Thomas löytänyt häntä vilkkaan ihmisvilinän joukosta poliisiasemalla. Thomas ei tiennyt miten suhtautua outoon naiseen, mutta lähti kuitenkin kiireesti kotiin.

Helen makasi epätoivoisena sängyssään. Hän katsoi paksua seinää ja kuin kiinni jähmettynyttä ikkunaa. Makuuhuone oli toisessa kerroksessa, eikä Helenillä ollut aikomustakaan lähteä kiipeämään palanein jaloin parveketta pitkin alas. Outo tunne kuitenkin sanoi, että hänen pitäisi päästä ulos. Hän ajatteli sekoavansa. Hän ihmetteli pakokauhuista tunnettaan. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Hänhän pääsisi ulos koska haluaisi. "En ole talon vanki", Helen totesi päättäväisesti itsekseen ja ihmetteli heti perään, miksi edes ajatteli jotain niin älytöntä. Minulle vain sattui pieni tapaturma. Kuin pitääkseen mielenterveytensä, hän alitajuisesti kieltäytyi ajattelevansa asian yliluonnollisuutta. Itsestään syttyvät jalat tosiaankin olivat liikaa jopa Helenille. Yllättäen Helen vain nukahti. Määrätyn kohtalon murehtiminen olisikin ollut täysin turhaa...

Thomas sulki oven perässään. Talo kuulosti hiljaiselta. Hän ajatteli ihmeissään tapaamaansa naista: "Aivan kuin hän olisi tarkoittanut, että täällä kummittelee. Pitää unohtaa tuollaiset hömpötykset." Herra Williams ei todellakaan uskonut mihinkään tuollaiseen. Vakaa ja tervejärkinen mies siirtyi olohuoneeseen huomaamatta katonrajassa seuraavaa savua. Perheen toivo oli tuhoon tuomittu, niin kuin kaikkien edellistenkin. Eikä rauhaton sielu saanut vieläkään tarpeekseen.

Kamala kauhujuttu

Oli sumuinen ilta, mutta kuu loisti taivaalla. Jussi Lehtiö oli kävelemässä kotiin töistä oman lehtensä toimituksesta, kun hän kuuli takanaan askelia. Hän kääntyi ja näki vanhan eläkeiässä olevan naisen. "Huh!" hän ajatteli. Hän kääntyi taas taaksepäin, mutta nainen oli kadonnut ja tilalla oli pieni, valkoinen kissa. Jussi meni silittämään sitä. Yhtäkkiä kissan silmät alkoivat loistaa…

Aamulla Anu Aamuvirkku tuli hakemaan postiaan ja näki kadulla raadellun miehen, jonka sydän oli revitty irti…Hän juoksi naapuriinsa, johon oli muuttanut juuri äskettäin tiedemies, Pertti Pipetti. Pertti soitti heti poliisin ja ambulanssin. Ne tulivatkin tuota pikaa ja poliisi otti Anulta ja Pertiltä lausunnot. Kun lääkärit veivät valkoisen ruumiin pois, he sanoivat, etteivät olleet ikinä nähneet mitään vastaavaa…

Anu lähti töihin järkytyksen laannuttua. Matkalla häntä vastaan tuli pieni kissa, ja Anu kutsui sitä luokseen. Kissa ei tullut, niinpä Anu lähti kulkemaan sitä kohti. Kun Anu kosketti kissaa, hän sai valtavan sähköiskun ja pyörtyi hetkeksi… Kun hän vähän ajan päästä heräsi, kissa oli kadonnut. "Aivan kuin kissan silmät olisivat loistaneet punaisina…" Anu ajatteli.

Töissä kaikki olivat hiljaa surullisen näköisiä. Anu kysyi, mitä oli tapahtunut. Tiina Tuittupää sanoi, että Marja Mäkättäjä oli kuollut. Hänet oli raadeltu ja hänen sydämensä oli revitty irti. "Miehelle kadulla oli käynyt samalla tavalla! Tämä ei voinut olla sattumaa", Anu ajatteli. Anu lähti aikaisin töistä pois. Tv oli päällä, kun Anu oli keittiössä. Hän kuuli, että uutiset alkoivat. Uutisissa raportoitiin näistä oudoista tapahtumista. Siinä sanottiin, että meidän Purppura- kylässämme oli sattunut jo 10 näitä outoja tapauksia.

Seuraavana iltana kun Anu tuli kotiin, taloissa paloivat kaikki mahdolliset kynttilät ja valot. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen ja kaikki ovet ja ikkunat oli laitettu lukkoon. Muutama asukas laittoi jopa lautoja kissan ja koiran luukkujensa peitoksi. Näki selvästi, että ihmiset olivat paniikissa. Anu päätti mennä nopeasti kotiin ja tehdä samat turva-toimenpiteet.

Aamulla löydettiin taas uusi uhri ja kuten tavanomaista, poliisit tutkivat uhrin perusteellisesti eikä mitään ollut koskaan löytynyt. Yksi poliiseista pyysi muut luokseen. Hän oli löytänyt valkoisen karvan. He ihmettelivät, mistä se voisi olla peräisin ja siten se vietiin poliisin laboratorioon. Anu päätti pitää vapaapäivän ja meni pihallensa istuttamaan kukkia. Pertti oli myös pihallansa ja silitti valkoista kissaa. Hän koko ajan hoki: "Olen niin pahoillani, olen niin pahoillani…" Anu ihmetteli, mitä hän tarkoitti. Kun hän näki Anun, hän juoksi sisälle ja kaappasi mukaansa kissansa. Kissa oli näyttänyt jotenkin oudolta…

Aamu-uutisissa sanottiin poliisien epäilevän murhaajan olevan KISSA ! Se kuulosti oudolta, mutta tutkimuksissa jokaiselta uhrilta oli löytynyt valkoisia kissankarvoja ja joiltakin kynsi ja jälkiä tietysti raatelusta. Anu ihmetteli hieman ja sitten hänen mieleensä tuli hirveä ajatus. Hänen naapurinsa Herra Pipettihän oli vasta muuttanut ja melkein heti sen jälkeen alkoivat kummat tapaturmat tapahtua. Ja hänellähän oli myös kissa, joka oli VALKOINEN ! Anu päätti lähteä poliisiasemalle kertomaan teoriansa… Poliisit kummastelivat hetken, mutta sanoivat, että hehän voisivat kyllä varmuuden vuoksi suorittaa kotietsinnän. Anu lähti heidän mukaansa…Illalla Pertti näytti olevan hieman hermostunut, kun he saapuivat ovelle. Kissa oli keittiön pöydällä ja Anu meni silittämään sitä, mutta kun Anu näki sen läheltä, hän tajusi, että se oli sama kissa, jolta hän oli saanut "sähköiskun" ! Yhtäkkiä kissan silmät alkoivat kiilua ja se hyökkäsi Anun kimppuun. Siinä samassa poliisit tulivat ja ampuivat kissaan nukutuspiikin.. Poliisit pidättivät Pertin ja pyysivät häntä kertomaan mitä oli tapahtunut. Pertti sanoi, että kissan päälle oli kaatunut koeputki sisältäen vaarallisen aineen." Kissa oli muuttunut aivan oudoksi. Illalla se lähtee aina ulos ja palaa sottaisena. En uskaltanut kertoa kenellekään… Olen niin pahoillani. Tätä tapahtumaa pyysin eilen kissaltani anteeksi, Anu ." Pertti kertoi, että hän on kehittämässä juuri parannuskeinoa ja siihen ei pitäisi mennä kauan. Poliisit antoivat Pertin jatkaa työtään, mutta kissan piti pysyä lukkojen takana.

Vähän ajan päästä kissa oli parantunut ja Pertti oli pistänyt varmat lukot yms. laboratorionsa eteen… Ei Pertti näin vähällä pälkähästä päässyt vaan hänen oli oltava ehdonalaisessa 8 vuotta ja suorittaa yhteiskuntapalvelua. Kaikki onneksi päättyi hyvin ja kissa oli toipunut tosi hyvin. Se vieraili Anun luona päivittäin. Anukin oli päättänyt hankkia kissan… 

Hiukseton tyttö

Olipa kerran, monia, monia vuosia sitten erään kaupungin laidalle avattu uusi parturi-kampaamo. Se oli perustettu sinne aivan muutama viikko sitten. Parturi-kampaamon sisustus oli kyllä aivan kamala, jos näin suoraan puhutaan eikä kaunistella. Värejä oli lätkitty seinille hujan hajan ja tuolitkin olivat rikkinäiset ja nekään eivät sopineet muuhun sisustukseen laisinkaan.10-vuotias Liisa-tyttö tanssahteli parturi-kampaamon ovelle äidin antama seteli kädessään. Liisan hiukset kaipasivat nimittäin tasoitusta, tai ainakin äiti oli niin sanonut.

- Päivää, Liisa sanoi astuessaan sisään, kohtelias kun oli.
- Tervetuloa tyttönen. Istuhan tuohon penkille ja kerro miten leikataan, polkkatukkainen nainen sanoi tekopirteästi. Silmäpusseista päätellen hän oli nukkunut huonosti viime yönä ja yritti pysyä mahdollisimman pirteänä ja "kilttinä" tätinä joka vähän leikkelee hiuksia.
- Tasoitetaan vain. Ihan vähän vaan, Liisa vastasi ja istahti tuoliin lukemaan lehteä.
- Selvä juttu. Tässä ei menekään kauaa, nainen sanoi ja otti esille laatikostaan ultramegasuperisot sakset. Saksien kyljessä luki pienin mustin kirjaimin: 8 - 14 -vuotiaiden tyttöjen hiusten leikkaukseen tarkoitetut sakset. Liisa kuuli kuinka saksien terät naksahtelivat yhteen jo sadatta kertaa. Ehkä parturi teki vain työnsä huolellisesti. Liisa keskittyi lehden lukemiseen. Vähän ajan kuluttua Liisa huomasi, että hänen päänsä tuntui kovin tyhjältä ja kevyemmältä.
- Valmis! Voila, mikä taideteos! nainen hihkaisi.
Kuului vain tömähdys ja Liisa makasi lattialla.
- Miten se nyt noin? nainen ihmetteli.
Vähän ajan kuluttua Liisa heräsi ja asteli naisen luokse.
- Miksi sinä teit näin?!
- Minä...taisin innostua vähän liikaa, nainen vastasi nolona. Liisa lähti raivoissaan ulos parturista - maksamatta. Oli kulunut jo monta kymmentä vuotta ja Liisa oli jo vanha. Hänen hiuksensa eivät olleet vieläkään kasvaneet milliäkään. Hän ei enää jaksanut odottaa. Muutaman kuukauden kuluttua hän nukkui pois. Kerrotaan, että vielä tänäkin päivänä tämä hiukseton tyttö kummittelee erään kaupungin laidalla olevassa parturissa.... 

Walsinghamin kummitukset


Vuonna 1891 eräässä talossa Georgiassa USA:ssa alkoi ilmetä kummallisia häiriöitä. Ovet paiskautuivat kiinni, kellot soivat ja huonekalut lentelivät, kaikki tämä ilman näkyvää syytä. Talossa asui Walsingham-niminen maanviljelijä perheineen. Aluksi kummittelu ei huolettanut heitä, sillä he arvelivat syyksi epäystävällisiä naapureita tai pahantapaisia lapsia. Ajan mittaan Walsinghamit alkoivat kuitenkin uskoa kummituksiin.

Kummittelu näytti alkavan kun herra Walsingham pian taloon muuttamisen jälkeen heitti pois löytämiään vanhoja luita. Aaveita ei juuri näkynyt, mutta ne pitivät koko perheen öisin valveilla karmealla huudolla, valituksella ja naurulla. Walsinghamin lemmikkieläimet ilmeisesti kuitenkin näkivät aaveita. Näkymättömät kädet silittivät kissaa, mutta koira haukkui aaveille. Kun se kerran hyökkäsi aavetta kohti, aave löi sitä niin lujaa että sen niska katkesi. Nuorin tytär näki kerran yöllä tyhjästä ilmestyneen miehen käden, joka laskeutui hänen olalleen. Hän näki ja tunsi sen, mutta se ei näkynyt peilistä, jonka edessä hän istui. Hän kirkaisi ja käsivarsi katosi.

Kerran aave seurasi Walsinghamia hänen kävellessään puutarhassa. Hän ei nähnyt sitä, ainoastaan miehen paljaiden jalkojen jäljet, jotka ilmestyivät hänen jälkiensä viereen. Vaikutti siltä kuin aave olisi kulkenut hänen vierellään. Walsinghamit muuttivat talosta eräiden epäonnistuneiden päivälliskutsujen jälkeen. Yläkerrasta kuului huutoa ja katosta pöydän yläpuolelta alkoi tippua verta. Yläpuolella olleesta huoneesta ei löydetty selitystä tälle karmealle tapaukselle.

Tyhjä talo pysyi outona kummajaisena siihen asti kunnes eräs Horace Gunn vietti siellä yön. Hän heräsi ja näki veren tahriman ihmispään leijuvan yläpuolellaan. Se katosi ja Gunn juoksi huoneesta niin kauhistuneena ettei pystynyt huutamaan. Käytävässä hänen kurkkuunsa puristuivat jääkylmät, näkymättömät kädet, ja hän oli tajuton seuraavaan päivään asti. Gunn ei koskaan toipunut tästä talossa viettämästään yöstä, mutta sen jälkeen kummittelu loppui salaperäisellä tavalla.
Kopioitu: http://www.freewebs.com/skeleton-/kauhutarinoita.htm


Lisää tulee kun löydän